Talvisodan salainen ase ja mies sen takana

Jos pohtii kuka oli oleellisin henkilö Talvisodan voittojen takana, niin ilmaan lentelee varmaan monenlaista nimeä. Mannerheim kai päällimäisenä ja sitten alkaa kuulla niin Marokon kauhua kuin Simo Häyhää ja keitä niitä onkaan.

Esittelen nimen joka ei ihan ensimmäisenä tule kenenkään mieleen. Ollakseni rehellinen harva on hänestä koskaan kuullutkaan.

Voittokulku alkoi oikeastaan vasta Raatteentiellä jonne motitettiin kokonainen neuvostodivisioona, eli tuo surullisenkuuluisa 44. divisioona joka oli tulossa apuun Suomussalmella tukalaan tilanteeseen joutuneelle puna-armeijan 163. divisioonalle.

Etäisyyksien vuoksi 44. divisioona sai marssikäskyn radiolla joka oli se nopein keino toimittaa viesti. Radioviestien huono puoli vastaavasti oli se, että viestin pystyi sieppaamaan eetteristä kuka tahansa – erityisesti vastapuoli. Niinpä se lähetettiin salakirjoitettuna. Siinä oli riskinsä. Toisaalta suomalaisten kykyjä murtaa koodattuja viestejä ei pidetty ainakaan tällöin vielä kovinkaan kaksisena. Suomalaiset kun itse lähettivät viestejään johdollisten kenttäpuhelinten tai lähettien avulla, eikä heillä ollut tarvetta salakirjoitetuille viesteille, joten heillä ei ollut kaksista kykyä koodinpurkuunkaan. Se taito olikin vielä tässä vaiheessa lapsenkengissään, sikäli kun oli ollenkaan.

Venäjällä on vastaavasti historiansa aikana ollut korkeatasoinen kyky kryptologiaan eli viestiensä salakirjoittamiseen ja vielä parempi murtaa toisten maiden salakirjoituksia eli harrastaa kryptoanalyysia. Tuskin kukaan epäilee nykypäivän FSBn tai sitä edeltäneen KGBn lahjakkuutta tässä asiassa? Korkea laatu oli olemassa jo Tsaarin salaisen poliisin aikana josta se periytyi Neuvostoliitolle. Sen katkaisi lähes täydellisesti Stalinin puhdistukset vuonna 1936 kun käytännössä jokainen majurista ylöspäin menetti henkensä. Tilalle nostettiin tyystin osaamatonta ja kokematonta väkeä. Myös sifferihuoneisiin.

Salakirjoituksen puute huomattiin jo seuraavan vuoden puolella Espanjan sisällissodassa jossa venäläinen avustusretkikunta joutui salaviestinnän puutteessa radioimaan asiansa täysin avoimesti. Se oli yksi keskeinen syy miksi neuvostojoukot menestyivät niin huonosti mainitussa sodassa.

Käytännössä kryptologia jouduttiin Neuvostoliitossa aloittamaan alusta vuosien 1937-1938 välisenä aikana, koska aiemmat taitajat olivat manan majoilla. Sen uudet kehittäjät eivät oikeastaan tienneet koko aiheesta mitään. Niinpä otettiin sellaisenaan Gulagin vankien käyttämä salakirjoituskoodi. Vory v Zakone eli ammattivarkaiden yhteiskuntaluokka oli neuvostomafian edeltäjä joka pyrki viestimään vartijoilta salaa toisiin vankileireihin tai siviilin puolelle. Se käytti koodissaan varsin yksinkertaista taulukkoa jossa oli numeroituna pysty- ja vaakarivit ja aakkosto sijoitettuna omille kohdilleen. Esim kirjain A on pystyrivin ensimmäinen ja vastaavasti ensimmäinen vaakarivillä joten sen koodinumero on kaksi ykköstä. Vastaavasti B on pystyrivin ensimmäinen mutta toisena vaakarivillä joten se merkitään 12. Taulukosta joka on tämän kirjoituksen alussa voi lukea että esim K on 25 ja V 51 jne.

Gulagin rangaistusvankien kehittämä salakirjoitustaulukko jonka puna-armeija otti sellaisenaan käyttöönsä ja sen salauskyky osoittautui sittemmin niin heikoksi, että se johti Talvisodan rintamilla venäläisjoukkojen motteihin joutumiseen divisioonakaupalla.

Ruotsalainen Arne Beurling istui työpöytänsä ääressä ja katseli siepattua radioviestiä joka oli lähetetty Leningradista Sorokkaan. Hän oli jo selvillä että venäläiset käyttivät rangaistusvankien taulukkoa joten yksi numeropari vastasi aina yhtä aakkosta. Sinänsä se ei ollut ylivoimainen purettava. Se miten se avataan, lienee paras tehdä pieni yleiskatsaus salakirjoitusten ja niiden purkamisten historiaan:

Salakirjoituksia hyödynnettiin jo antiikin maailmassa. Tavallisin oli ns. Caesarin salakirjoitus jossa jokin aakkonen vaihdettiin toiseen. Vastaanottaja toisti vain prosessin päinvastaisessa järjestyksessä ja sai sekasotkun muutettua takaisin selväkieliseksi. Esimerkiksi aakkoston ensimmäinen kirjain korvattiin aakkosen viimeisellä kirjaimella ja vastaavasti toiseksi ensimmäinen aakkonen toiseksi viimeisellä jne. Sen mursivat 900-luvulla arabialaiset oppineet tutkiessaan Koraania ja sen säkeitä lähes kirjain kirjaimelta. He tekivät havainnon että teksteissä toisia aakkosia käytetään enemmän kuin toisia. Vähän kuin suomenkielessä jossa I tai A-kirjainta esiintyy kirjoituksessa enemmän kuin vaikkapa W tai Z -kirjainta. Siitä syntyi idea avata myös Caesarin salakirjoitus. Se merkki mitä tekstissä esiintyi eniten, oli myös aakkoston käytetyin kirjain, joten avaaminen oli keksitty. Tätä aakkoston esiintymisen hyödyntämistä kutsutaan freknenssianalyysiksi.

Euroopan puolella renessanssin vuosisatoina pallo siirtyi uudelleen koodinmurtajille. He keksivät hyödyntää kahta tai jopa kolmea erilaista kooditaulukkoa. Ensimmäinen kirjain korvataan ensimmäisestä kooditaulukosta, toinen kirjain toisesta ja kolmas kolmannesta. Neljäs kirjain korvataan taas ensimmäisestä taulukosta jne. Usein esiintyvä kirjain, vaikkapa A -kirjain, voi olla kaikista kolmesta taulukosta ja esiintyä salakirjoituksessa vaikkapa M, K ja L jolloin freknenssianalyysista ei ole hyötyä. Mikään salakirjoituksen aakkonen ei esiinny toistaan enempää. Se kehitettiin ilmeisesti Vatikaanissa joskus 1400-luvulla ja teki jälleen salakirjoituksesta murtamattoman. Ranskalainen diplomaatti Vigenere kehitti sitä 1500-luvulla eteenpäin luomalla jokaiselle aakkoselle oman rivin, Vigeneren taulukon. Se vaati avainsanan joka määritti mitä rivejä käytettiin. Jos avainsana oli vaikkapa viisi kirjainta pitkä, se otti taulukosta viisi riviä. 1800-luvulla Charles Babbage otti haasteen vastaan. Hänen piti vain selvittää avainsanan pituus jolloin hän tiesi montako riviä salatekstissä on käytetty. Jos avainsana oli vaikkapa em. viisi kirjainta, kuudes salamerkki oli silloin samalta riviltä kuin ensimmäinen. Toinen ja seitsemäs vastasivat toisiaan jne. Tällöin salamerkit eriteltiin omiin riveihinsä ja loppu oli pelkkää freknenssianalyysia.

Beurlingin piti vain tietää oliko viestissä käytetty useaa eri taulukkoa. Jokainen numeropari piti vain sovitella uudelleen. Beurling etsi kirjainesiintyvyyksiä. Venäjänkielen käytetyin aakkonen on O joka esiintyy viesteissä 10.93% todennäköisyydellä. Toiseksi käytetyin aakkonen on E jota löytää 8,48% esiintyvyydellä ja kolmas E joka löytyy esiintyvyydellä 7.99%. Mainitut luvut löytyivät yllättävän nopeasti kun asetti numeroparit kahteen riviin joissa toisessa parittomat ja toisessa parilliset numeroparit. Oli siis käytetty kahta taulukkoa ja vaikka kirjaimet olivat sekoitettu taulukossa, se oli enää pelkkä hidaste. Pian avautui itse viesti joka oli osoitettu 44.divisioomalle ja jossa käskettiin marssia kohti Suomussalmea tietyn marssiaikataulun mukaisesti. Tämä tieto lähetettiin pikaisesti Suomeen jossa suomalaisilla oli hyvää aikaa rakentaa asianmukainen väijytys.

Kun pää oli avattu, tämä ei tietenkään jäänyt Raatteentielle. Seuraavaksi syntyivät motit Kuhmoon. Koska Beurlingin ansiosta suomalaisilla oli tieto venäläisten etenemisestä myös Laatokan pohjoispuolella, sielläkin ne marssivat suoraan pussiin. Syntyivät nämä legendaariset kenraalimotit, Lemetin motit ja se Kitilän suurmotti jossa oli ansassa enemmän venäläisiä kuin suomalaiset pystyivät nielemään. Heikko salaus oli syynä myös puna-armeijan eliittijoukon nk. Dolinin hiihtoprikaatin tuhoutumiseen, jossa heitä osattiin odottaa hyvissä ajoin. Ilmeisesti Neuvostoliitossa ei todellakaan keksitty että heidän radioviestejään lukevat ruotsalaiset ja kertovat kaiken suomalaisille. Se että suomala

iset tiesivät ennalta venäläisten suunnitelmat, johtivat väkisinkin suurvoittoihin kerta toisensa jälkeen. Tämän oppivat myös suomalaiset mikä merkitys koodinpurulla oli. Välirauhan aikana ryhdyttiin luomaan omaa tiedusteluorganisaatiota joka murtaisi venäläisten viestejä ja tässä olivat oppimestareina ruotsalaiset Beurling etunenässään.

Jos siis minulta kysyttäisiin kuka vaikutti ratkaisevasti Talvisodan menestystarinaan, eittämättä vastaisin ruotsalaisnimen Arne Beurling. Ensimmäisen kerran hänen nimensä näissä asioissa putkahti vuonna 1967 ilmestyneessä David Kahnin teoksessa Codebreakers, joka käsitteli varsin seikkaperäisesti Raatteen taistelua ja Beurlingin keskeistä roolia sen ratkaisijana. Itse hankin em. teoksen joskus 2000-luvun loppupuolella ja vielä tällöin wikipedia mainitsi Beurlingin olleen vain matematiikan opettaja Uppsalan yliopistossa. Hitaasti alkoivat ruotsalaisetkin herätä ja 1996 ilmestyi Bengt Beckmanin teos Svenska kryptobedrifter jossa siinäkin vielä painotettiin Beurlingin roolia lähinnä saksalaiskoodin murtajana. On hyvin ironista että se keskeisin henkilö joka mahdollisti Talvisotamme lähes kaikki mottitaistelut, ja sitä kautta esti rintamalinjojen murtumisen paineen alla, on edelleen tyystin tuntematon tuttavuus. Tuskin kukaan on hänestä ikinä kuullutkaan.

Jukka Nieminen / Tampere