Viimeiset sotilaamme palasivat muistoissaan Lapin sotaan – yli satavuotiaat veteraanit liikuttuivat elokuvan äärellä
Sotaveteraani Arvi Räsänen (Kuva: Eija Keihäskoski)
He olivat siellä, missä historiaa kirjoitettiin. He kuulivat tykkien jylinän, näkivät sodan kauhut ja menettivät aseveljiään. Nyt, yli 80 vuotta myöhemmin, Lapin sodan viimeisiin veteraaneihin kuuluvat miehet istuivat elokuvateatterin hämärässä katsomassa tapahtumia, jotka he olivat itse eläneet.
Torstai 22. lokakuuta 2026 oli erityinen päivä Torniossa ja Rovaniemellä. Lapin sota -elokuvan ennakkonäytöksiin saapui kunniavieraita, joiden läsnäolo teki tilaisuuksista paljon tavallista elokuvailtaa merkityksellisempiä.
He eivät olleet tulleet katsomaan vain elokuvaa.
He olivat tulleet katsomaan omaa historiaansa.
Kolme ikämiestä Tornion elokuvateatterissa
Tornion kaupungin järjestämässä kutsuvierasnäytöksessä BioRexissä istui kolme miestä, joiden yhteenlaskettu ikä on huimat 302 vuotta.
Arvi Isonikkilä, 104 vuotta, Tenho Ruottu, 101 vuotta, ja Aarno Hiderud, 97 vuotta.
Arvi ja Tenho ovat Lapin sodan veteraaneja ja sotainvalideja. He ovat miehiä, jotka joutuivat nuorina kokemaan sodan todellisuuden tavalla, jota myöhemmät sukupolvet voivat vain yrittää ymmärtää.
Kun elokuvateatterin valot sammuivat ja valkokankaalle ilmestyivät sodan tapahtumat, saattoi jokainen hetki herättää muistoja yli kahdeksan vuosikymmenen takaa.
Muistoja nuoruudesta, jota sota varjosti.
Muistoja loputtomista marsseista, epävarmuudesta ja siitä, ettei seuraavan päivän tapahtumista voinut koskaan olla varma.
Elokuvan jälkeen veteraanit olivat yksimielisiä. Elokuva oli onnistunut kuvaamaan sodan todellisuutta.
– Elokuva antoi totuudenmukaisen kuvan. Kävelyä oli paljon, kuten elokuvassa, Arvi Isonikkilä muisteli.
Lyhyessä kommentissa kiteytyi jotakin olennaista sotilaiden arjesta. Sota ei ollut pelkästään taisteluita ja räjähdyksiä. Se oli myös väsymystä, pitkiä siirtymisiä, odottamista ja jatkuvaa epävarmuutta.
– Kannatti tulla katsomaan, totesivat Arvi, Tenho ja Aarno.
Nuo sanat saivat aivan erityisen merkityksen, kun ne lausuttiin miesten suusta, joille elokuvan tapahtumat eivät olleet pelkkää historiaa.
Rovaniemellä viimeinen konepistoolimies palasi muistoihinsa
Myös Rovaniemellä Lapin sota -elokuvan ennakkonäytöksessä nähtiin poikkeuksellisen arvokas kunniavieras.
Arvi Räsänen, 101 vuotta, on yksi Lapin viimeisistä elossa olevista rintamalla taistelutehtäviin osallistuneista veteraaneista.
Rovaniemen viimeiseksi konepistoolimieheksi kutsuttu Räsänen osallistui sekä jatkosotaan että Lapin sotaan. Hänen sotatiensä päättyi vasta juhannuksena 1945, kuukausia Lapin sodan varsinaisten taisteluiden päättymisen jälkeen.
Elokuvan katsominen toi hänelle mieleen tapahtumia, joita aika ei ole pyyhkinyt pois.
– Tuollaista jytinäähän se todellisuudessakin oli, Räsänen kuvaili näkemäänsä.
Yksi lause. Mutta kuinka paljon sen taakse mahtuukaan?
Tykkien jylinää, aseiden pauketta, pelkoa ja tilanteita, joissa ihmishenki saattoi riippua sekunneista.
Räsäsen perheen juuret ovat Sortavalassa. Hänen mieleensä on jäänyt erityisen raskaana juhannusaatto 1944, jolloin Viteleen jokisuisto Aunuksessa muuttui etulinjaksi.
Elokuva alkaa Karjalan kannaksen sotatapahtumista, jotka ovat Räsäselle tuttuja myös omien sotakokemusten kautta.
Valkokankaalla nähty ei siis ollut hänelle vain näyteltyä historiaa. Se palautti mieleen ajan, jolloin Suomen tulevaisuus oli vaakalaudalla.
Lapin sota ei ollut vain taisteluita – se oli myös menetettyä nuoruutta
Lapin sota alkoi syksyllä 1944, kun Suomen oli välirauhansopimuksen ehtojen mukaisesti ryhdyttävä poistamaan entisiä saksalaisia aseveljiään maasta.
Vielä hetkeä aikaisemmin samalla puolella taistelleet sotilaat joutuivat nyt vastakkain.
Sota jätti jälkeensä tuhoutuneita koteja, poltettuja kyliä, tuhottuja siltoja ja valtavasti inhimillistä kärsimystä.
Rovaniemi tuhoutui suurelta osin. Myös Torniossa ja Kemissä käytiin ankaria taisteluita.
Mutta sotaa ei voi mitata pelkästään kaatuneiden määrällä tai tuhoutuneilla rakennuksilla.
Sen todellinen hinta näkyi myös nuorissa miehissä, jotka joutuivat kasvamaan aikuisiksi keskellä väkivaltaa ja kuolemaa.
Moni heistä palasi kotiin fyysisesti haavoittuneena. Toiset kantoivat mukanaan näkymättömiä haavoja koko loppuelämänsä.
Ja silti he rakensivat sodan jälkeen Suomea, perustivat perheitä, tekivät työtä ja jatkoivat elämäänsä.
He eivät useinkaan puhuneet kokemuksistaan.
Ehkä siksi, ettei sanoja löytynyt. Ehkä siksi, että muistot olivat liian raskaita.
Vielä kerran elokuvateatterin hämärässä
On vaikea kuvitella, mitä yli satavuotiaan sotaveteraanin mielessä liikkuu, kun hän katsoo valkokankaalta tapahtumia, joista on kulunut yli 80 vuotta.
Näkeekö hän vain näyttelijät ja lavastetut taistelut?
Vai palaavatko mieleen myös ne nuoret aseveljet, joiden kanssa hän aikanaan marssi samoilla teillä?
Ne, jotka eivät koskaan päässeet kotiin.
Sitä emme voi tietää.
Mutta sen tiedämme, että jokainen näistä miehistä kantaa mukanaan ainutlaatuista osaa Suomen historiaa.
Tornion ja Rovaniemen ennakkonäytökset olivat siksi paljon enemmän kuin uuden kotimaisen sotaelokuvan esittelytilaisuuksia. Ne olivat kunnianosoitus ihmisille, joiden nuoruuteen sota jätti lähtemättömän jäljen.
