Taistelu tukikohta Sevastopolista – Karjalan Kannaksella 20-21.7.1942

Kannaksen Ohdan lohkolla oli suomaaston keskellä Sevastopol-niminen tukikohta. Sitä ympäröivät puolikaaren muodossa venäläisten asemat. Heinäkuussa 1942 eteen työntyvässä tukikohdassa käytiin rajua sotaa.

Jalkaväkirykmentti 28:n I pataljoona oli, kuten eversti Kotilaisen rykmentin toisetkin pataljoonat, osallistunut kunniakkaasti kesän 1941 läpimurtotaisteluihin ja etenemiseen Kannakselle. Hyökkäysvaiheen kokemukset ja koettelemukset olivat takoneet Müllerin, Kuvajan ja Ojasen miehet lujaksi kokonaisuudeksi, joten Jalkaväkirykmentti 7:n eli Tyrjän Rykmentin pataljoonat saivat veroisensa joukon, kun I/JR 28:aan koottu nuori ydinjoukko siirtyi rykmentin alaisuuteen elimellisesti ja nimellisesti JR 7:ään kuuluvana.

Pataljoonan komentaja, majuri Immu Koponen oli tiukka esimies, jonka päämääränä oli taistelutahtoisen joukon kasvattaminen. Tähän hän uhrasi kaiken tarmonsa niin reservissä ollessaan kuin myöhemminkin, kun pataljoona oli 17.12.1941 lähtien siirtyneenä etulinjaan Kaljalanjärven-Lampijärven lohkolle. Tilanne tällä JR 7:n etelälohkolla oli aluksi rauhallinen, joten pataljoona sai suuremmitta häiriöittä suorittaa kenttävarustustöitä. Niitä tehtiinkin tarmokkaasti, niin että kesäkuun loppupuolelle 1942 mennessä pataljoona oli rakentanut taistelu- ja yhteyshautaa n. 1700 metriä sekä piikkilankaestettä yli 5.000 metriä. Kenttäkorsuja oli rakennettu 35 kappaletta, lisäksi 23 konekivääriasemaa ja lukuisia saunoja, kaivoja, jopa leivinuunikin, joka etulinjaolosuhteissa oli suuri harvinaisuus.

Pian kuitenkin pataljoonan etulinjaan tulon jälkeen vastassa olevien venäläisten joukkojen aktiivisuus Iisääntyi siten, että vihollispartiot vierailivat useimmiten juuri JR 7:n etelälohkolla ja lukuisimmat kranaatit putoilivat Lampijärven tien kahden puolen. Päästäkseen selville vihollisen aikeista pataljoonan miehet partioivat tämän tästä ei-kenenkään-maalla ja kohtasivat yhä useammin vihollisia. Maaliskuun 13. päivänä luutnantti Kuparisen komppanian pojat ottivat tämän ohella haltuunsa vihollisen nenän edestä parin hehtaarin laajuisen, vähäisen mäenharjanteen, jolle annettiin kalskahtavaksi nimeksi tukikohta Sevastopol. Sevastopol työntyi Ohdan lohkolla lähemmäs Leningradia kuin mikään muu tukikohta. Heinäkuun 15. päivänä reservissä oleva Kuparisen komppania vaihtoi eteen oikealle vänrikki Lötjösen joukkueen miehittäessä Sevastopolin.

Vihollinen oli Sevastopolia kohtaan ollut kiinnostunut sen syntyhetkistä lähtien. Sen pst- ja suorasuuntaustykit ja patterit suuntasivat sinne tulensa, ja partiot vierailivat usein sen edustalla, jopa kerran pistäytyivät itse tukikohdassakin. Keskipäivällä 19.7. näkyi asemistamme 5 kilometrin päässä vihollisen tähystyspallo, ja seuraavan maanantaipäivän ensimmäisinä tunteina vihollisen tiedustehrpartion kärjessä olevat kolme miestä menivät valoansaan. Kaikki oli kuitenkin pian jälleen hiljaista, vihollisen puolelta ei kuulunut eikä näkynyt mitään erikoista.

Taitavasti naamioituneena pensaikkoon vihollinen odotti määrähetkeä hyökätäkseen. Maanantaiaamuna kello 6.30 alkoi Tshurjakovskin pattereiden voimakas tykistö- ja kranaatinheitinvalmistelu, joka oli suunnattu puoliympyrän muotoisena Sevastopolin taakse ja sivustoille. Rivipanos lennätti piikkilankaesteen ilmaan, ja 10 metrin levyisen aukon kautta syöksyi tykistön ukkosjyrinän säestämänä Sevastopolin tukikohtaan yliluutnantti Deminin komppania. Tykistön tulenjohtaja seurasi koko ajan jalkaväkeä etsien pattereilleen maaleja. Yhä uusia joukoja virtasi tukikohtaan, mistä meikäläisten oli ylivoiman edessä vetäydyttävä puolustuslinjoille tukikohdan taakse. Komppanian päällikkö, luutnantti Kuparinen haavoittui ja hänen seuraajakseen pataljoonan komentaja määräsi kapteeni Caj Tofferin.

Kello 8.30 sai reservissä oleva 11. komppania sanan, että vihollinen oli ottanut Sevastopolin ja että sen oli liitetettävä yksi joukkue vastaiskuun. Luutnantti Vigren uskoi tehtävän kokeneimmalle joukkueenjohtajalleen, luutnantti Erkki Räisäselle. Kun ensimmäinen vastaisku ei onnistunut, alkoi uusi hyökkäys kello 11.10 tykistö- ja kranaatinheitintulen tukemana. Lähdettäessä suorittamaan vastaiskua ilmoittautui alikersantti Tuomo Gerdt mukaan vapaaehtoisena. Yhdessä vänrikki Lötjösen joukkueen kanssa hän eteni improvisoimansa iskuryhmän kanssa etumaisena, tuhosi konepistooleilla ja käsikranaateilla toistakymmentä vihollista ja otti Sevastopolin kärkeen ehdittyään viisi vankia uhkaamalla vihollista tyhjäksi ammutulla konepistoolilla. Katkerinta kamppailua käytiin kuitenkin pian tukikohdan asuntokorsulla, minne Gerdt syöksyi jälleen ensimmäisenä. Vänrikki Halosen miehet riensivät tykkiasemaan, joka vallattiin äkkirynnäköllä korpraali Heikki Kärpäsen puhdistaessa yksin noin 50 metriä taisteluhautaa. Neljä vankia otettiin. Luutnantti Räisäsen joukkue taas hyökkäsi etelästä ja vyörytti taisteluhautaa, kunnes koko tukikohta oli kello 14.30 mennessä selvä. Tapansa mukaan luutnantti Räisänen oli joukkueensa kärkimiehen.

Kello 18.35 vihollinen valtasi uudelleen tukikohta Sevastopolin, mistä käytiin vaihtelevalla menestyksellä taisteluja koko illan. Mutta vihollinen istui lujasti Sevastopolissa vielä puolenyön maissa. Suunnitellessaan uutta hyökkäystä tapansa mukaan taisteluhaudasta käsin kapteeni Toffer haavoittui kuolettavasti. Kranaattitulesta ja vihollisen konetuliaseiden sarjoista huolimatta alikersantti Gerdt kantoi pidetyn esimiehensä korsun suojaan. Tofferin seuraajaksi määräsi patal,joonan komentaja luutnantti Vigrenin. Nyt hälytettiin luutnantti Räisäsen joukkue uudelleen apuun. Hänen oli hyökättävä tykistö- ja kranaatinheitinkeskityksen jälkeen eteIästä, räjäytettävä korsu ja vedettävä vihollisen huomio pois pohjoisrinteestä, missä vänrikki Taipaleen ja vänrikki Tikkaniemen osastot ja jälleen vapaaehtoisesti paikalle jäänyt alikersantti Gerdt iskuryhmänsä kanssa valmistautuivat antamaan yllättävän iskun.

Sevastopolin toinen takaisinvaltaus tiistain vastaisena sateisena yönä oli oikein jyryhommaa, jossa vain käsikranaatit ja konepistoolit puhuivat kranaattitulen lomassa. Tehtävä oli äärimmäisen vaikea. Taisteluhaudat olivat täpötäynnä vihollisia, korsun katolta ampui pikakivääri, sen molemmilta puolilta konepistoolit, ja Räisäsellä itsellään oli jäljellä kahdeksan päivän työstä uupunutta miestä. Kersantti Peippo, alikersantti Makkonen, sotamies Lemettinen ja pari muuta jäljessään Räisänen vyörytti taisteluhautaa, hyökkäsi korsulle, tuhosi sen sekä kuusi vihollista kasapanoksella. Saavutettuaan tavoitteensa hän lähetti ilmoituksen, ottä tehtävä oli tullut suoritetuksi.

Miltei samalla hetkellä avasi väijyksissä ollut vihollinen tykkimontun suulta konepistoolitulen, ja luutnantti Räisänen kaatui pää luotisuihkun lävistämänä. Luutnantti Vigren määräsi vänrikki Taipaleen ottamaan Räisäsen joukkueen komentoonsa. Vänrikki Taipale miehineen raivasi tiensä ankarassa käsikähmässä aina panssarintorjuntatykin suoja-asemaan saakka, minne Tikkaniemen ja Gerdtin miehet saapuivat hurjien taistelujen jälkeen samanaikaisesti. Alikersantti Gerdt, joka oli kello 11:n vastaiskun onnekas iskuryhmän johtaja, haavoittui. Toiset jatkoivat viimeisen taisteluhautapätkän vyörytystä tykistön ampuessa sulkua tukikohdan eteen. Kello 7.45 oli Sevastopolin tukikohta jälleen omien hallussa. Kuusi vankia saatiin. Sevastopolin tukikohdan valtausyritykseen, joka lienee kovimpia taisteluja, mitä Karjalan kannaksella asemasodan aikana käytiin, osallistui vankitietojen mukaan vihollisen puolella ensi portaassa valiojoukkoja mm JR 8:sta, JR 9:stä ja Sertolovan aliupseerikoulusta kaiken kaikkiaan kuutisensataa miestä sekä tykistöä ainakin 14 patteria sekä 5 erillisenä toimivaa tykkiä.

Vihollisen ammuskulutus oli yli 15.000 kranaattia. Etelälohkon miehittäneen meikäläisen III/JR 7:n lisäksi osallistui taisteluun suomalaisten puolella JR 7:n jääkäri- ja pioneerijoukkueet, JR 7:n krh.komppania ja tykistöä I/KTR 15, III/KTR 10 ja Rask.Psto 27. Omat menetyksemme olivat 88 miestä haavoittuneina ja kaatuneina. Vihollinen menetti yksistään kaatuneina 220 miestä ja kaikkiaan saatiin 15 vankia. Kaatuneiden joukossa oli yksi nainen.

Ari-Pekka Harju kopio tekstin Kansa Taisteli (Kalervo Talvitie) 1/1959 lehdestä