Piiri pieni pyörii

Tämä taistelukuvaus on omistettu kevät-kesällä 1944 Juustilassa kaatuneen kapteeni Tauno Jaatisen muistolle.

14. Divisioona oli edennyt korpivaellustaan jatkaen ja kovia taisteluja käyden Pismajoelle tavoitteenaan Rukajärven kylän maastot. Vihollisen sitkeä vastarinta ja omien joukkojen levon tarve antoivat meille Pismajoella tervetulleen pysähdyksen. Asemasotamaiseksi muuttuneessa tilanteessa vuorotelimme etulinjassa ja lepovuorossa, sanoimme ja lepäsimme.

”Yläpää”, ts. divisioonan aivot, ei levännyt, vaan suunnitteli hyökkäyksen jatkamista, partiointia ja väkivaltaista tiedustelua apunaan käyttäen. Olihan löydettävä vihollisen puolustuksesta heikoin kohta, mistä läpimurto voitaisiin tehdä pienimmillä tappioilla.

Väkivaltaista tiedustelua lienee ollut myös I/JR 52:n yritys ylittaa Pismajoki suoraan maantien suunnassa 5.9.41 aamulla. Hyökkäyksemme pysähtyi Pismajoen länsipuolelle voimakkaaseen vihollisen jalkaväen ja ”piiskatykkien” tuleen. Tämän jälkeen suoritimme hyökkäyskaistan vaihdon ja siirryimme Rukavaaran maastoon, jossa otimme vastaan asemat III/JR 52:lta. Muistan hyvin käydyn keskustelun kolmannen pataljoonan miesten kanssa: ”Ette siitä läpi pääse, me olemme hyökänneet viidenkymmenen metrin päähän vihollisen asemista, mutta takaisin oli tultava.”

Tähän vastasi silloinen kk-kompaniamme päällikkö, kapteeni L. Hyöky: ”Jos te olette käyneet viidenkymmenen metrin päässä, niin me menemme viiden metrin päähän ja solkena läpi.”

Tiettyä ylpeyttä oli kapteeni Hyökyn lausumassa, mutta aikaisemmista puskurivuoroistaan oli l/JR 52 (majuri Kumlin) tunnettu ja tunnustettu hyökkäyksen läpiviejänä.

Etulinjassa Rukavaaralle hyökätessä oli 3. komppania (luutnantti Jaatinen) oikealla ja 6 komppania (luutnantti Reiman) vasemmalla. Edessämme olevat vihollisasemat näyttivät hylätyiltä, mutta varovaisesti suojattomassa maastossa edennyt I joukkueen tunnustelija, sotamies Miettinen saavutti matkansa pään eräästä ampuma-aukosta lähetetystä kiväärin luodista. Tykistömme antoi tämän jälkeen tarkasti lasketun tuli-iskun vihollisen asemiin, ja H-hetkeä odottavan jalkaväen oli pidettävä silloin päät tarkoin piilossa sirpalevaaran takia.

Heti tuli-iskun jälkeen alkoi etenemisemme noin 45 asteen kulmassa nousevalla rinteellä. Kivi kiveltä ja kanto kannolta syöksyimme ja ryömimme kohti Rukavaaran Lakea. Tässä juuri jäi mieleeni luutnantti Jaatisen reipas esiintyminen: ”Eteenpäin, eteenpäin, piiri pieni pyörii.”

Vasemmalla eteni rinnallamme 6. komppania rajusti taistellen ja saavutti Rukavaaran laen samanaikaisesti meidän kanssamme. Kuvaavana vihollisen pelottomuudelle mainittakoon, että edellä kerrotun tuli-iskun aikana oli joku vihollinen känyt tyhjentämässä asemiensa eteen kaatuneen sotamies Miettisen taskut vieden mm. hänen kellonsa ja lompakkonsa.

Pakenevan vihollisen kintereillä pysyen saavutettiin tavoitteena ollut luode-kaakko suunnassa oleva tie. Tielle oli vihollisemme ”unohtanut” mm. kenttäkeittiön muonineen. Komppaniansa etenemistä johtava luutnantti Jaatinen antoi piilottaa löytämämme ja silloin vielä harvinaista herkkua olevat neljä säkillistä nuoria perunoita, jotka tulivat vielä aikanaan hyvään tarpeeseen.

Pataljoonan käskyn mukaan komppaniamme kääntyi tavoitteensa saavutettuaan oikealle taisteluhautoja vyöryttäen, uutena kohteenaan eteläsuunnassa näkyvä kukkula.

Taisteluhautojen vyörytys on helpompi kirjoittaen kuvata kuin sitä suorittaa. Komppanian edetessä edellä kerrottuun tavoitteesensa, antoi luutnantti Jaatinen tämän kirjoittajalle tehtäväksi oikean sivustan varmistamisen II joukkueella. Varmistettavaan leveään maastoon hupeni joukkueeni kokonaan. Kun jouduin uudestaan syvemmälle läpimurtoalueella olevien vihollisen taisteluhautojen eteen, huomasin olevani kahden lähettini kanssa. Kk-joukkueen johtaja, luutnantti Å. Heimonen oli jo ennättänyt tuoda eteen turvallisen ”urkupyssynsä” (kk:n) ja tulitti parhaillaan yhdyshaudassaan pakenevaa vihollista, kun hänet tavoitin. Tämä aina reipas luutnantti sanoi hoitavansa kasapanostyöt, kunhan tämän kirjoittaja vain hoitaa konepistoolihommat. Noin kolmesataa metriä me hoitelimmekin töitä vuorottain. Heimonen heitti kasapanoksen mutkan takaa ja sen räjähdettyä soittelin konepistoolia näköyhteydessä. Viimeisen kulman takana, kasapanosten loputtua, pelastivat sekä meidän että ammustäydentäjänä toimineiden lähettiemme elämän vihollisen vastahakoiset pk:n etutuet. Niiden ääressä liian hitaasti tuhertaneet naapurit saivat räväyksen konepistoolistani, ja sekin kulma oli taas sitä myöten selvä.

Luutnantti Jaatisen johtamana saavutettiin uusi tavoite ja jouduttiin jälleen tulitaisteluun sielläkin maahan kaivautuneen vihollisen kanssa. Iltapäivallä 6.9.41 tuli avuksemme II/JR 31. Yritimme jatkaa etenemistä yhteisvoimin, mutta se raukesi vihollisen itsepintaiseen vastarintaan.

Olin joukkueeni kanssa äärimmäisenä oikealla siivellä, kun vihollinen yritti erästä monista vastaiskuistaan. Läpimurron aikana olimme ottaneet mukaamme vihollisen asemiinsa jättämän pienoisheittimen ammuksineen. Kun vastapuolelta kuuluvat komennot panivat aavistelemaan lähestyvää vastaiskua, aloitimme ”oman tykistökeskityksemme”. Asiaan kuuluvaa koulutusta saamattomina emme tienneet niiden suuntauksesta kerrassaan mitään. Suuntasin heittimen putken vain silmämääräisesti etuviistoon ja korpraali Korhonen pudotti peruspanoksella varustetun ammuksen putkeen. Siellä se vastapelurin asemien sisällä räjähti ja sillä suuntauksella jatkaen paahdoimme loputkin ammukset menemään. ”Tykistömme” vaikutusta emme tieneet, mutta ainakin pulinat loppuivat etumaastossa, eikä vastaiskua meidän kohdallamme sinä yönä tullut.

Seuraavana päivänä etenemisemme jatkui ja silIoin ylikersantti Pirinen sai joukkueemme äkkiä matalaksi. Sivuutimme nimittäin päittemme menoksi aiotun miinakentän, johon oli johdettu laukaisulanka vihollisen puolelta. Koska olimme jo vaaravyöhykkeen ulkopuolella, käskin ylikersantti Pirisen vetäistä langasta. Seuraus oli korvia huumaava, ja ilmanpaine paiskasi joukkueen lähimmät miehet maahan.

Mielihyväksemme saimme käskyn irroittautua II/JR 31:stä ja palata omaan pataljoonaamme. Kun olimme marssineet takaisin läpimurtokohdalle, otettiin tauko ja aloitettiin niiden jo aikaisemmin mainitsemieni perunoiden keittäminen kenttäkeittoastioissa. Tästä ei pitänyt Rukajärven takaa katseleva vihollistykistön tulenjohtaja. Hämärtyvässä illassa hän antoi suunnata putkensa nuotiotuliamme kohti. Oli meidän onnemme, että tuo tulenjohtaja oli laskuissaan tehnyt muutaman piirun virheen. Kun ammukset rysähtivät meistä noin 30 m oikealle, sammuivat äkkiä myös nuotiommekin. Suojauduimme ja söimme perunat puoliraakoina. Hyviä ne olivat ja täyttivät mahat, jotka olivat huollon puutteessa ja kauan mourunneetkio. Mutta huoltomiehillähän oli ollutkin paljon tärkeämpää kuin ammuksien ja haavoittuneiden kuljetuksessa tiettömässä korpimaastossa kuin meidän mahojemme huoltaminen.

Saavutettuamme oman pataljoonamme oli tie jo itse tavoitteeseen, Rukajärven kylään, avautunut. Luutnantti Jaatinen sai hyvin ansaitsemansa kotiloman ”piirinsä pyörittämisestä”, ja tämän kirjoittaja sai kunnian johtaa reippaasti taistelleet Varpaisjärven pitäjän miehet Rukajärven kylän juhlakentälle valloituskatselmukseen, jonka itse divisioonamme komentaja, eversti Erkki Raappana suoritti.

Suurimpana vaivannäön palkkana saimme vielä katselmuspäivänä ottaa vastaan kotiseutulähetystön runsaine paketteineen ja lisättäköön – kaivattuine kirjeineen.

Ari-Pekka Harju kopio tekstin Kansa Taisteli (Reino Lämsä) 2/1959 lehdestä

• Kuuntele kun pioneerit ovat Rukajärveä valtaamassa mp3-tiedostona (yle.fi)
• Kuuntele kun sotilaat kertovat Rukajärven valtaamisesta mp3-tiedostona (yle.fi)
• Martti Jukola raportoi Rukajärven valtauksesta syyskuussa 1941 (yle.fi)