Panssarijunan valtaus

Kuului suomalaisen panssarintoriuntatykin laukaus, toinen, kolmas, neliäs. Ei tuntunut olevan vaikutusta. Tiedettiin, että panssariiuna on pst-tykillekin kova pala. Mutta vihdoin: viides laukaus, jopa kuului pihinää junan suunnasta. Samalla siitä pöllähti sankka höyrypilvi. Jännitys laukesi. Juna oli liikuntakyvytön.

Löysin vaimolleni osoitetun kirjeen ja tarkemmin katsottuani havaitsin siinä kenttäpostileiman ja tunsin sen lähettämäkseni. Kun sitä yhdessä tarkastelimme huomasimme, että siinä kerrottiinkin ehkä erikoisimmasta tapauksesta, mitä allekirjoittaneen kokemuspiiri rintarna-ajalta sisältää. Se kuului:

23.8.41
Rakas Alli !
Tervehdys taas ja kiitos kirjeestäsi. Siinä oli ikäviä uutisia. Erkin kaatuminen. Mieli käy surulliseksi, kun ajattelee, että parhaassa nuoruudessaan hänkin joutui henkensä uhraamaan. Ja muutenkin on sellainen ikävän tunne näin sukulaisella. Sain 18. pnä häneltä kirjeen, jossa hän toivoi, että siviilissä vielä tavattaisiin ja että sota vain pian loppuisi. Ei tahdo uskoa tätä todeksikaan, mutta tällainenhan ei ole sodassa mahdotonta.

Kirjoitan tätä konekiväärin takana ja väliin tähystän, jos näkyisi jotain. Nyt on rauhallista. Meidän tykistömme ampuu välistä erääseen kylään, jota eräs komppania yrittää vallata. On oltu neljä päivää hyökkäämässä ja samoiltu tiettömiä korpia. Se on rankkaa hommaa, kun joutuu kantamaan konekiväärejä ja panoslippaita. Joka paikasta on mies kipeänä.

Ensimmäinen kylä vallattiin helposti. Vihollinen pani sen palamaan ja lähti. Nyt ollaan rautatien varressa kolmatta päivää. Eilispäivään asti taisteltiin. Vihollinen oli innoissaan. Ne odottivatkin panssarijunaa apuun ja luulivat, että me lähdetään, kun se tulee. Se tulla jyskyttikin asemiemme eteen, mutta siihen sen matka loppui, kun panssarintorjuntatykillä ammuttiin. Ei päässyt eteen eikä taakse. Tykistö vielä ampui pitkän aikaa siitä pakenevia. Paljon jäi ja juna tuotiin tänään omalle puolelle. Se on hirmusaalis, kallis vehje.

Kai vihollinen pakeni asemistaankin, kun ei nyt näy eikkä kuulu mitään. Eilen niitä tuli pari tähän meidänkin lähistölle, mutta tuossa ne makaavat niityllä matkansa pään tavoittaneina..

Sellainen oli se kirjoittamani kirjeen alkuosa. Kerroin siis siinä lyhyesti vajaa kuukausi sitten vihitylle vaimolleni panssarijunan valtauksesta, joka suoritettiin 22.8.1941 Peskin asemalta itäänpäin Suojärven-Petroskoin rautatiellä. l/JR 29:n toinen komppania oli asemissa eräällä niityllä mainitulla paikalla. Konekiväärikomppaniamme oli alistettuna sanotulle komppanialle. Itse olin mainittuna päivänä iltapäivällä yksin vartiossa komppanian ensimmäisellä konekiväärillä, jonka miehistöön kuuluin. Konekivääri oli asemissa niityllä radan eteläpuolella noin sadan metrin päässä siitä matalalla kumpareella. Muutaman kymmenen metrin päässä kummallakin sivustalla olivat pikakiväärit asemissa. Rautatie teki siitä noin sadan metrin päässä jyrkän kaarroksen vasemmalle ja mutkassa oli panssarintorjuntatykki saman rykmentin tykkikomppaniasta asemissa. Tykin johtajana oli alikersantti Väinö Lempiälä Vetelistä ja ampujana Niilo Mastokangas Halsualta.

Olimme aikaisemmin päätelleet, että meitä silloin tällöin tulitetaan panssarijunasta, kun oli harvakseltaan pudonnut sinne tänne suuria kranaatteja ja niiden lähtöpaikka tuntui muuttelevan. Päällystöllä olikin asiasta varmaan tieto siitä päätellen, kun radan mutka oli miehitetty koko pataljoonan voimalla. Odotettiin varmaan panssarijunan taholta hyökkäystä. Vaikka ei meillä linjamiehillä ollut asiasta harmaata aavistustakaan.

Olin juuri saanut vaimoltani edellä mainitun kirjeen, jossa kerrottiin, että asevelvollinen veljenpoikani oli kaatunut pohjoisella rintamalla, ja mieleni oli hyvin murheellinen sillä hetkellä, kun istuin yksin konekivääripesäkkeessä vartiossa. Mutta kesken kaiken kuulin äänen, jota tajuntani ei voinut heti minulle selvittää. Ääni oli selvästi junan ääni ja kuulin jo selvästi, että se lähestyi. Tällöin selvisi minulle, että sen täytyy olla panssarijuna, koska se ajoi suoraan asemiin. Näkyväisyyden esti pieni kallio, joka oli asemien edessä oikealla. Kuulin junan äänestä, että se pysähtyi, mutta ei ollut vieläkään näkyvissä. Sieltä alettiin kuitenkin ampua kiväärikranaatteja ja niitä jo tippuikin vasemmalla puolellani sijaitsevan pikakivääripesäkkeen luo aiheuttaen niin suuren moraalisen vaikutuksen, että siellä asemissa olleet toisen komppanian kaksi miestä lähtivät hakemaan apua taempana sijaitsevalta teltalta.

Nyt seuraa kertomuksessani sellainen kohta, jonka jättäisin mielelläni kertomatta, ,mutta kerron kuitenkin, koska se osoittaa, että monenlaiset tilanteet ovat sodassa mahdollisia. Oikealla puolellani oleva pikakiväärimies nousi myöskin kalmankalpeana pesäkkeestään ja lähti kävelemään taaksepäin. Koska mieleeni johtui, että panssarijuna toi varmaan miehiä asemiin, jotka parhaillaan valmistautuivat hyökkäykseen, tunsin minäkin oloni orvoksi. Kun pelkäsin jääväni yksin konekiväärilleni ja kun sen hoitelemisesta ei yksin kuitenkaan olisi tullut mitään, tiedustelin tältä mieheltä, minnekkä hän aikoo mennä. Hän vastasi, että hän menee hakemaan apua teltalta. Kun minä sitten sanoin, että kyllä sieltä aivan pian tulee apua, hän selitti, että koska panokset ovat loppuneet, niin hänen täytyy mennä niitä hakemaan. Arvasin, että hän on vain pakokauhun vallassa, ja kun tiesin yksin olevani avuton hyökkäystä vastaanottamaan, jos ei apukaan ehtisi, sanoin hänelle nuhtelevassa äänilajissa: ”Sinä pelkäät, mene vain poteroosi, sillä kyllä siellä on kaikkein turvallisinta!” Hän sanoi tästä huolimatta menevänsä teltalle. Jouduin silloin käyttämään sellaista keinoa, jota en laske mitenkään itselleni ,kunniaksi, mutta joka tehosi. Ojensin kiväärini häntä kohden ja karjaisin mahdollisimman karskisti: ”Mene heti poteroosi tai minä ammun” En luonnollisestikkaan olisi ampunut. Mutta temppuni auttoi ja mies totteli. Häpeilevän näköisenä hän palasi kuoppaansa. En kertonut tästä jälkeenpäin toisille, ja hän olikin sen jälkeen aivan puhumaton ja nolo.

Tiesin panssarintorjuntatykin olevan asemissa ja jo pitkästyinkin, kun se ei alkanut tulittaa, vaikka juna pysähtyi niin sopivalle hollille. Mutta aikani odoteltua kuuluikin ensimmäinen laukaus. Jännittyneenä odotin, osuiko. Ei osunut ensimmäinen. Ja niin laskin seuraavia laukauksia, joita seurasi tasaisin, harvahkoin välein: – kaksi… kolme… neljä… Ei tunnu olevan vaikutusta. Tiesin, että panssarijuna on panssarintorjuntatykillekin kova pala. Mutta vihdoin: – viides laukaus! Jopa kuului pihinää junan suunnalta, ja samalla pöllähti sieltä sankka höyrypilvi. Jännitys Iaukesi. Tiesin, että junan liikuntakyky oli tuhottu. Samalla tulivat miehet teltalta asemiin, ja ne miehitettiin, vaikka se ei ollut tarpeellista, koska mitään hyökkäystä ei tullutkaan. Meikäläiset konekiväärit, jotka olivat panssarintorjuntatykin suunnassa, alkoivat ankarasti tulittaa junasta purkautuvaa miehistöä, joka perääntyi. Viimein ehtivät apuun kranaatinheittimetkin. Pari vihollista pakeni meidänkin asemiemme suuntaan, mutta kiväärinjohtajamme pysäytti niiden matkan, kuten kirjeessäkin mainittiin.

Vihollisella oli miehistötappioita jonkin verran, mutta meikäläisten tappiot supistuivat yhden sormen menetykseen. Sekin menetys sattui vasta seuraavana päivänä. Kun joukolla työnnettiin junaa taaksepäin, eräs komppaniamme miehistä pisti sormensa johonkin väliin niin, että se meni eripoikki.

Niin, kun sitä suurta saalista seuraavana päivänä työnnettiin miesvoimin taaksepäin, sattui peräti huvittava tilanne. Rautatie oli loivasti viettävää, ja kun työntämäIlä saatiin juna vauhtiin, myötämaassa vauhti vain kiihtyi kiihtymistään niin, että juna lopulta karkasi käsistä. Kun Peskin asemalla oli joitakin sotilasosastoja takaportaassa, näille alkoi tulla hätä käteen, koska panssarijuna näytti ajavan täyttä vauhtia asemalle. Ne luulivat, että juna on läpäissyt meikäläisten linjat, kun eivät olleet sattuneet kuulemaan edellisenä päivänä sattuneesta junan valtauksesta. Ja niin ajoi aavejuna asemalle ja aseman ohi. Eikä edes viheltänyt mennessään.

Ari-Pekka Harju kopio tekstin (Eero Vesisenaho – Kansa Taisteli 3/1959)

• I/JR 29 valtasi Peskin kylän eli Sotjärven aseman 20.8.1941. Tämän jälkeen pataljoona pysäytti panssarintorjuntatykillä venäläisen kaksivaunuisen panssaroidun junan kolme kilometriä Peskin itäpuolella ja siirsi junan rintamalinjan omalle puolelle. Junamiehistö ei ollut ollut selvillä rintamalinjan kulusta ja oli siksi ajanut suoraan JR 29:n syliin. Tästä lisää materiaalia.