Partisaanien hyökkäys Lokankylään 14.7.1944

Lokan erämaakylä käsitti kymmenkunta savua ja kansakoulun. Jäämerentieltä, Vuotsosta, erkani sinne kapea huonokuntoinen tie, jonka pituus oli lähes 50 kilometriä. Maantie päättyi Luirojoen itärantaan, josta vetolautta vei kulkijan vajaan 100 metrin levyisen joen yli. Itse kylä sijaitsi joen länsipuolella.

Kylän asukkaat toimittelivat 14.7.1944 tavanmukaisia askareitaan taloissa, perunapelloilla tai karjaa paimennellen. Kotona olivat vain naiset, lapset ja vanhukset. Asekuntoinen miesväki oli siellä jossakin synnyinmaata puolustamassa. Kylän asukkaiden turvallisuudesta huolehti Er.Os.Sompin asettama l+7 miehen vahvuinen aliupseerivartio, joka oli majoitettu kansakoulurakennukseen. Koulun välittömään läheisyyteen oli rakennettu vaatimattomat asemat mahdollisten partisaanihyökkäysten torjumiseksi. Koulurakennus sijaitsi kylän länsilaidassa, erillään kylän muiste taloista, jotka olivat ryhmittyneet lähemmäksi jokea.

Aliupseerivartion lähivarmistuksesta huolehti lähivartiomies, jonka tehtäviin kuului kiertää jatkuvasti vartion majoitusaluetta ja vaaran uhatessa suorittaa hälytys. Mainittuna päivänä kello 18 otti sotamies Riesto vartiomiehen tehtävät vastaan edelliseltä vartiomieheltä.

Oli valoisa ja lämmin kesäilta. Kaikkialla näytti olevan rauhallista. Ja tuskinpa vainolainenkaan vaivautuisi ulottamaan tuhoamisretkeään näin vähäpätöiseen ja köyhään erämaakylään. Näin kylän asukkaat uskoivat. Mutta toisin oli määrätty. Vartiomiehen käyskennellessä vartiopolullaan hänen katseensa pysähtyi yhtäkkiä koulurakennuksen länsipuolella olevalle matalahkolle, metsäiselle harjanteelle. Hetkisen harjannetta tarkkailtuaan vartiomies totesi siellä varovaista edestakaista hiiviskelyä, jolloin hän päätti ottaa asiasta selvän. Riesto lähti varovaisesti hiipimään piha-aukean yli kohti harjannetta ja päästyään niittyaukean puoliväliin hän totesi suurehkon joukon aseistettuja ruskeapukuisia miehiä ryhmittyneen harjanteen taakse.

”Partisaaneja!” pääsi tällöin vartiomiehen huulilta äänekäs huudahtus, ja samalla hän syöksyi lähimpään ampumakuoppaan, josta aloitti kiivaan ammunnan. Partisaanit vastasivat heti muutamalla pikakiväärisarjalla tuleen.

Koulurakennuksen majoitushuoneessa oli paikalla vartiopäällikkö, kersantti Kuopsu, kolme vartiomiestä ja kolme vanhempaa kylän miestä vierailukäynnillä. Loput vartiomiehistä olivat erilaisissa tehtävissä kylällä. Pk-sarjat kuultuaan vartiopäällikkö karjaisi: ”Hälytys! Jokainen mies asemiin!”.

Vartiopäälikkö etunenässä miehet aseineen hyökkäsivät ulos vartiotuvasta ja hakivat itselleen tuliasemat lähimmistä ampumakuopista. Päästyään asemiin vartiopäällikkö ryhtyi tarkkailemaan tilannetta. Tällöin hän totesi noin 300 metrin päässä olevalla harjanteella 60-80 partisaania ja runsaan 100 metrin päässä 15-20 vihollista etenemässä kohti koulurakennusta, jota alkoivat kiivaasti tulittaa’ Tällaisen vakavan tilanteen todettuaen vartiopäällikkö antoi lähimmälle miehelle käskyn mennä vartiotuvan puhelimella hälyttämään Korvasen kylään majoittuneen Os. Sompin.

Hetkisen kuluttua vartiomies palasi takaisin ja ilmoitti, että Korvasesta, joka on noin 18 km Lokankylästä pohjoiseen, lähtee heti osasto pikamarssissa apuun. Taistelun edelleen jatkuessa saapuivat myös asioillaan kylässä olleet varliomiehet paikalle ja liittyivät tulitaisteluun. Koulurakennusta oli nyt puolustamassa vartiopäällikkö ja seitsemän sotamiestä sekä kolme siviilimiestä, joille myös oli annettu aseet. Tämä tulivoima pysäytti koulurakennusta kohti edenneet partisaanit.

Vartiopäällikkö rvhtvi arvioimaan tilannetta – pahimmassa tapauksessa ehtivät apujoukot tänne noin kolmen tunnin kuluttua. Siihen saakka tuli hänen näine miehineen viivyttää melkein sataa partisaania ia samalla varata siviiliasukkaille aikaa kylästä poistumiseen. Kun hän vihollisen toimintaa seuratessaan huomasi, että harjanteella oleva partisaanien pääosa lähti liikkeelle ja ryhtyi levittäytymään koulurakennuksen pohjois- ja eteläpuolelle, hän teki ratkaisevan päätöksen ja huomautti lähimmälle miehelleen: ”Nyt tämä rakennus on jätettävä pian, sillä kohta olemme motissa, Tie itään on vielä auki ja siihen suuntaan on meidän häivyttävä.”

Päätöksen tehtyään vartiopäällikkö määräsi sotamies Kumpulan hakemaan vartiotuvasta lisää patruunoita koko vartiomiehistöä varten ja antoi miehilleen käskyn irroittautua taistelusta vihollisen huomaamatta sekä vetäytyä koululta vajaat 4OO metriä itään olevalle kumpareelle uusiin asemiin. Irtautuminen onnistuikin, mutta koulurakennukseen sisälle jäi sotamies Kumpula patruunoita noutamaan.

Kouluun sisälle päästyään Kumpula haki pari laatikkoa ja ryhtyi niitä kiireesti täyttämään Patruunoilla. Tämän tehtyään hän täytti niillä vielä kaikki taskunsakin ja totesi samalla, että ulkona jatkui tulitaistelu entiseen tapaan. Mutta pian alkoi luoteja tulla tiheään myös vartiotuvan seinistä läpi ja iskeytyä ilkeästi vinkuen vastakkaiseen seinään. Kumpulalle tuli nyt kiire. Hän sieppasi patruunalaatikot kainaloonsa ja kiiruhti rakennuksen ulko-ovelle. Siellä hän ikäväkseen totesi, että kaverit olivat siirtyneet uusiin asemiin ia jättäneet hänet yksin rakennukseen. Mutta pois oli rakennuksesta hänenkin keinolla millä hyvänsä päästävä, päätteli Kumpula itsekseen, samalla kun hän peräytyi takaisin vartiotupaan. Nyt Kumpula ryhtyi kiertämään luokkahuoneesta toiseen todetakseen, millä suunnalla olisi helpoin pakotie. Sivuuttaessaan koulun keittiötä hän kuuli oven takaa lasten itkua ja avattuaan oven häneltä pääsi hätäinen huudahtus:

”Oletko sinä vielä täällä ja lapset myös! Miksi et liittynyt lasten kanssa vartiopäällikön mukaan, kun hän miestensä kanssa poistui rakennuksesta?”.. ”En ole tiennyt, että Kuopsu on jo miehineen koulun jättänyt, vastasi Kumpulan vaimo nyyhkyttäen. Lapsia niin pelottaa tuo ammunta ulkona, että ovat itkuun pakahtua.”

”Kyllä minä liemeen olen nyt joutunut, harmitteli Kumpula ääneen tilannetta. Olin varma, että olit lapsien kanssa liittynyt Kuopsun mukaan. Voi minua miesparkaa.. Mitähän tästä nyt seuraa..”

”Älkäähän lapset enäå itkekö, isä on nyt teidän luonanne!” yritti Kumpula rauhoittaa lapsiaan, joita oli viisi alaikäistä, nuorin kolmen viikon ikäinen. Vaimonsa puoleen kääntyen Kumpula vielä jatkoi: ”Menen nyt tiedustelemaan, mistä reiästä pääsemme livahtamaan rakennuksesta pois. Odottakaa minua täällä ja yritä rauhoittaa lapsia.”

Tämän sanottuaan Kumpula jatkoi tiedustelujaan, jolloin hän totesi, että koulurakennusta ammuttiin nyt joka taholta. Yleishyökkäykseen rakennusta vastaan ei kuitenkaan oltu vielä ryhdytty. Perhettään ei Kumpula voinut enää tilanteen tässä vaiheessa viedä turvaan partisaanien huomaamatta. Jotta vaimo ja lapset säilyisivät hengissä taistelun loppuun saakka, hän päätti viedä heidät piiloon koulun kellariin, jonne eivät luoditkaan pääsisi tunkeutumaan.

Kumpula siirsi perheensä pimeään, kylmään kellariin. Aikaa ei ollut hakea sinne edes valaistusvälineitä. Sinne jäivät vaimo ja lapset itkemään Kumpulan siirtyessä lähimpään luokkahuoneeseen, josta avasi partisaaneja vastaan kiivaan tulen. Muutaman lippaan ammuttuaan hän siirtyi seuraavan luokkahuoneen ikkunan luo, josta jatkoi tulittamista pyrkien näin partisaaneja harhauttamaan. Kun partisaanit yrittivät tulla liian lähelle rakennusta, Kumpula karkoitti heidät käsikranaateilla, joita oli majoitushuoneeseen jäänyt kymmenkunta kappaletta. Näin jatkui tulitaistelu runsaat puoli tuntia Kumpulan tulittaessa vuoronperän rakennuksen eri suunnilla sijaitsevista ikkunoista, kunnes kivääri yhtakkiä kimposi hänen käsistään. Toivuttuaan huumauksesta Kumpula totesi haavoittuneensa oikeaan käsivarteensa. Käärittyään vuotavan haavan ensisiteellä hänelle selvisi, ettei hän voinut enää asettaan käyttää.

Kumpula riensi nyt perheensä luo kellariin ja tyynnyteltyään ensin itkeviä lapsiaan hän virkkoi vaimolleen: ”Yritän hakea kyläläisiä ja vartiopäällikön miehineen apuun. Sen aikaa olette täällä kellarissa kyllä turvassa, kun vain maltatte olla hiljaa. Palaan pian teidät täältä noutamaan.”

Ennen lähtöään Kumpula vielä hyväili vaimoaan ja lapsiaan heitä rauhoittaakseen. Sen jälkeen hän siirtyi rakennuksen vastakkaisella puolella olevaan kellariin. Sankan heinäpellon laita ulottui täällä lähimmäksi koulurakennuksen seinustaa, ja sitä suojaa Kumpula päätti käyttää hyväkseen. Varovaisesti hän avasi aivan maanrajassa olevan ikkunan, ryömi siitä heinäpeltoon ja edelleen pellon ojaa pitkin yhä edemmäksi saarretusta koulurakennuksesta. Partisaanit eivät havainneet Kumpulan poistumista rakennuksesta, sillä heidän huomionsa oli koko ajan keskittynyt koulun ikkunoihin, joista heitä oli jatkuvasti tulitettu ja käsikranaateilla hätyytelty.

Saavuttuaan onnellisesti lähelle Luirojoen rantaa Kumpula totesi aliupseerivartion siirtyneen joen itärannalle asemiin, josta se kävi tulitaistelua joen länsirannalle edenneen pienemmän partisaaniosaston kanssa. Kumpula siirtyi tämän takia jokivartta pitkin paikkaan, jossa tiesi kyläläisten säilyttävän veneitään ja yritti päästä veneellä joen yli omiensa luokse. Ylitys oli yksikätiselle vaikeata, mutta sisukkaasti ponnistellen se lopulta onnistui. Vastarannalla Kumpula kiiruhti vartiopäällikkönsä luokse.

”Mikä ihme! Kumpulako sieltä tulee ja aivan ilmielävänä! Minä olen elänyt jo siinä uskossa, että sinut saa poistaa muonavahvuuksista.”

”Tipalla oli, etteikö niin olisi käynyt. Selvisin kuin ihmeen kautta, mutta minne te niin nopeasti asemista häivyitte?”

”Partisaanit alkoivat kiertää koulun itä- ja eteläpouolelle. iolloin meille tuli kiire päästä pois uhkaavasta saaroksesta ja siinä touhutessa unohdin sinut kokonaan. Vasta jokea ylitettäessä havaitsin, että et ole muiden mukana. Osa partisaaneista oli jo tällöin kintereillämme, joten kääntyminen takaisin ei enää ollut mahdollista niin pienellä porukalla. Mutta eniten minua nyt vaivaa perheesi kohtalo. Kyllä tämä tilanne on nyt surkea. Tällä hetkellä emme pysty tekemään muuta kuin estämään partisaanien joen ylityksen ja odottamaan Os. Sompiolta apua. Toivotaan, että perheesi säiIyisi koulun kellarissa terveenä, kunnes vaimosi ja lapsesi saadaan sieltä pelastettua.”

”Tiedätkö, missä kylän muut asukkaat tällä hetkellä ovat?” Kumpula vielä tiedusteli.

”Asukkaista on osa paennut läheisiin metsiin ja ehkäpä suurimman osan on onnistunut siirtyä joen tälle puolelle. Mutta katsoppas tuonne kylän suuntaan! Partisaanit ovat sytyttäneet siellä muutamia rakennuksia tuleen.”

”Ja koulurakennuksestakin no.see sankka savupilvi! huudahti Kumpula hätääntyneellä äänellä. Kääntyen lähinnä olevien miesten puoleen hän jatkoi: Minun perheeni on palavan rakennuksen kellarissa. Ketä lähtee minun mukaani heitä sieltä pelastamaa?”

”Jokainen meistä on siihen valmis, mutta yritys on aivan toivoton, yritti vartiopäällikkö Kumpulaa rauhoittaa ja jatkoi: Meitä on tehtävään liian vähän. Ainoastaan kuusi tervettä miestä 100 partisaania vastaan. Porukasta on myös Ponku haavoittunut.”

”Eiköhän ne apujoukotkin ala pian olla perillä”, huomautti lähinnä asemissa oleva mies väliin.

Runsaan neljännestunnin kuluttua saapuikin paikalle Korvasenkylästä lähetetty osasto, jonka vahvuus oli 1+5+17 sekä saksalainen 53-miehen vahvuinen osasto. Kiivaan tulivalmistelun jälkeen ylitettiin Luirojoki, ja sen jälkeen jatkettiin etenemistä kylän länsilaitaa kohti. Itse kylässä kohdattiin enää vain heikkoa vastarintaa, sillä partisaanien pääosa oli kerinnyt poistua kylästä sytytettyään fosforilevyillä ennen lähtöään talon toisensa jälkeen palamaan. Millaisia ihmiskohtaloita nyt todettiinkaan!

Näin paloi myös koulurakennus ja sen mukana sotamies Johannes Kumpulan perhe. Erääseen navettaan paloi kaksi naista ja läheisen talon mukana vanha nainen, poika ja tyttö. Eräässä navetassa oli seinustalla istunut 68-vuotias mies laittamassa saunavihtoja, hänkin oli palanut. Kaksi naista ja yksi poika saivat surmansa veneessä jokea ylittäessään, juuri kun vene oli pääsemässä turvaan vastarannalle. Erästä 35-vuotiasta raskaana olevaa vaimoa oli ammuttu vatsaan. Myöhemmin hänet sairaalassa leikattiin, jolloin luodin todettiin Iävistäneen lapsen pään. Vaimo kuoli sairaalassa.

Kaksi naista haavoittui polveen perunamaalla, mutta pääsivät vammoistaan huolimatta pakenemaan turvaan joen itärennalle. Erästä tyttöä, jonka äiti paloi, ammuttiin jalkaan. Viisi partisaania oli ampunut häntä navetassa, mutta siitä huolimatta tytön onnistui pelastautua. Aleksi Lokka (74-vuotias) haavoittui jalkaan, mutta pääsi pakenemaan.

Vanhukset, sairaat ja pienet lapset, iotka eivät kyenneet nopeasti pakenemaan, hakivat turvaa rakennuksien sisältä. Kun partisaanit sytyttivät rakennukset tuleen, he samalla telkesivät ovet ulkoapäin. Asukkaiden yrittäessä poistua palavista rakennuksista ikkunoiden kautta, partisaanit uhkasivat heitä tuliaseillaan josta oli seurauksena, että ahdistetut asukkaat paloivat rakennuksien mukana.

Kylän kymmenestä talosta paloi kaikkiaan seitsemän. Navetat paloivat karjoineen. Loput kolme taloa eivät jostain syystä syttyneet, vaikka nekin oli yritetty polttaa. Taistelujen aikana pelastui kylän asukkaiste yhteensä 47, joiste suurin osa Luirojoen itärannalle.

Partisaanit polttivat rakennuksien mukana seuraavat: Katri Yliriesto (32 v), Elino Lokka (60 v), Irma Lokka (11 v), Eeva Pyhäjärvi (33 v), Marie Vitikka (40 v), Emma Neitola (42 v), Matti Saarela (68 v), Lyydia Saarela (50 v), Paula Korpinen-Sergejeff (28 v), Rauno Sergejeff (6 v), Hilja Kumpula (31 v) ja hänen lapsensa Ritva (7 v), Lauri (9 v), Martti (5 v) v), Anna (3 v) ja Siiri, joka oli 3 viikon ikäinen.

Seuraavat kylän asukkaat kuolivat partisaanien ampumina: Hellin Lokka (27 v), Selma Kovakka (58 v), Arpu Manninen (9 v), Antero Lokka (3 v), Linnea Lokka (30 v) ja Urpo Yliriesto (3 v).

Seuraavia partisaanit haavoittivat: Ilma Manninen (50 v), Raili Neitola (22 v), Aino Kovakka (3 v), Timo Kovakka (5 v) ja Aleksi Lokka (74 v). Haavoittuneet toimitettiin viipymättä Ivalon sotasairaalaan ensiapua saamaan.

Siviilihenkilöiden lisäksi olivat aliupseerivartion tappiot käydyissä taisteluissa kaksi haavoittunutta. Partisaanit jättivät kylään kahdeksan kaatunutta. Haavoittuneensa he olivat vieneet mukanaan.

Heti taistelujen päätyttyä ryhdyttiin partisaaneja tarmokkaasti ajamaan takaa. Sitä jatkettiin valtakunnan rajalle saakka, mutta taistelukosketusta ei niihin huonoista sääolosuhteista johtuen onnistuttu saamnaan. Monta sankarillista taistelua käytiin viime sotiemme aikana Lapin laajoissa erämaissa tunteettomia partisaaneja vastaan. Edellä kerrottu on vain yksi niistä. Moni Lapin mies on siellä hiihtänyt ”viimeisen latuosa” ja kaatunut sankarina, useinkin tiettömien taipaleiden takana kaukana omaisistaan ja ystävistään. Kertomukset näistä erämaiden miehistä, heidän elämästään ja taisteluistaan valakoot tuleviin sukupolviin luottamusta omaan voimaan.

Ari-Pekka Harju kirjoitti tämän artikkelin puhtaaksi Kansa Taisteli lehdestä 9/1963