Kiestingin taistelu – asemasotavaiheen suurin koitos

Kiestingin motti, josta suomalaisjoukot vetäytyivät soita pitkin syyskuun alkupuolella 1941, jäi synkäksi käännekohdaksi jatkosodan pohjoisella rintamalla. Vetäytyminen koitui myös ryhmä J:n komentajan, Jussi Turtolan, kohtaloksi.

Kiestingin taistelut ovat jääneet historiaan paitsi sotilaallisena kamppailuna myös yksittäisten ihmiskohtaloiden kautta. Tunnetuin suomalainen haavoittunut lienee alikersantti Kalle Päätalo, josta sodan jälkeen kasvoi Suomen myydyin kirjailija.

Everstiluutnantti Jussi Turtolan viimeinen tiedustelu

Everstiluutnantti Jussi Turtola kuului jatkosodan ristiriitaisimpiin ja samalla traagisimpiin komentajahahmoihin Kiestingin rintamalla. Hän toimi Ryhmä J:n varsinaisena komentajana Kiestingin valtaukseen saakka 7. elokuuta 1941, kunnes III armeijakunnan komentaja kenraalimajuri Hjalmar Siilasvuo siirsi hänet pelkästään Jalkaväkirykmentti 53:n komentajaksi. Siirron taustalla olivat komentajien väliset vaikeat henkilösuhteet ja syvät näkemyserot sodankäynnin tarkoituksenmukaisuudesta.

Turtola oli komentaja, joka ei peitellyt mielipiteitään. Hänen mukaansa Kiestingin mottiin jääneiden joukkojen uhraaminen oli mieletöntä, eikä turhilla hyökkäyksillä saavutettaisi sotilaallista hyötyä. Siilasvuo puolestaan toimi vaikeassa asemassa: III armeijakunta oli alistettu saksalaiselle johdolle, eikä kenraali Nikolaus von Falkenhorst myöntänyt lupaa vetäytymiseen. Tavoitteena oli edelleen Louhen saavuttaminen hinnalla millä hyvänsä. Myöhemmin Siilasvuo kiteytti tilanteensa toteamalla, kuinka vaikeaa on palvella kahta herraa – Falkenhorstia ja Mannerheimia.

Kohti kohtalokasta partiomatkaa

Elokuun lopulla 1941 Kiestingin motin tilanne oli käynyt yhä tukalammaksi. Rintaman sivustoilla ei ollut kiinteitä puolustuslinjoja, ja vihollisen partiotoiminta oli vilkasta. Tässä tilanteessa Turtola päätti henkilökohtaisesti selvittää Pinkosalmen ja Lohilahden välisen alueen kulkukelpoisuutta mahdollista vetäytymistä silmällä pitäen.

Elokuun 29. päivänä 1941 Turtola saapui lähettinsä kanssa erääseen tukikohtaan, jota johti 1./JR 53:n komppanianpäällikkö, luutnantti Lauri Hannikainen. Turtola pyysi mukaansa kymmenen miestä ja ryhmälle hyvän aliupseerin. Kun Hannikaisella ei ollut tarjota aliupseeria, hän tarjoutui itse lähtemään mukaan. Turtola kielsi tämän ja määräsi Hannikaisen jäämään tukikohtaansa sekä nimeämään parhaan miehensä partion johtajaksi.

Partio lähti liikkeelle ja eteni noin neljä kilometriä suoraan itään, ylittäen Pinkosalmelle johtavan pistoradan. Alue oli entuudestaan suomalaisille partiokelpoista. Tämän jälkeen partio kääntyi etelään ja ylitti rämeen, jonka keskellä virtasi pieni puro. Suon toisella laidalla, eräällä kohoumalla, miehet havaitsivat kahdeksan neuvostosotilasta ruokailupuuhissa.

Tulitaistelu ja komentajan kaatuminen

Suomalaispartion aseistus oli vaatimaton: vain yhdellä miehellä oli konepistooli, muilla kiväärit, ja Turtolalla itsellään pistooli. Komentajan käskystä partio hyökkäsi, mutta kohtalokas epäonni seurasi heti alkuhetkillä – konepistooli ei toiminut. Lyhyessä ja sekavassa kahakassa kaatui muutamia venäläisiä, ja loput pakenivat, mutta ryhtyivät pian tulittamaan suomalaisten asemaa etäämmältä automaattiaseilla.

Taistelun jälkeen huomattiin, että everstiluutnantti Turtola makasi liikkumattomana maassa. Kun miehet ryntäsivät hänen luokseen, hän oli vielä tajuissaan ja lausui hiljaa viimeiset sanansa:

”Ottakaa paperini ja sormus sekä kelloni ja lähettäkää kotiin.”

Hetkeä myöhemmin hän vaikeni. Kello oli 16.30.

Komentajan taistelulähetti, korpraali Lehtinen, kaatui myös, ja yksi partion miehistä haavoittui käsivarteen. Vihollisen voimakkaan tulituksen vuoksi Turtolan ruumis jouduttiin vetämään suojaan ja kantamaan kiireesti tehdyillä paarilla kohti tukikohtaa. Taistelulähetin ruumista ei voitu noutaa – hänen kaatumispaikkaansa hallitsi vihollinen tulellaan.

Uhmakas loppu ja ristiriitainen perintö

Partiossa mukana olleen sotilaan mukaan Turtola ei pyrkinyt maastoutumaan lainkaan, vaan oli noussut avoimesti esiin ja huutanut viholliselle:

”Tässä ollaan, ampukaa perkeleet.”

Teko kuvastaa hyvin hänen luonnettaan: uhmakas, periaatteistaan kiinni pitävä komentaja, joka ei kaihtanut vaaraa – ei edes silloin, kun hänen asemansa olisi edellyttänyt toisenlaista toimintaa. Rykmentin komentajan tehtävä ei välttämättä ollut tiedustella henkilökohtaisesti vihollisia kuhisevaa ei-kenenkään-maata, mutta Turtola toimi vakaumuksensa mukaan.

Samana päivänä, juuri ennen lähtöään, hän oli puhunut puhelimessa divisioonan esikuntaan majuri Halstille ja lausunut sanat, jotka jäivät elämään synkkänä ennusmerkkinä:

”Paina mieleesi mitä olen sinulle sanonut. Kyllä me voimme tänne kuollakin, jos siitä herroille on jotakin iloa.”

Kunnia kuoleman jälkeen

Seuraavana päivänä everstiluutnantti Jussi Turtola ylennettiin postuumisti everstiksi. Syyskuun 12. päivänä 1941 hänelle myönnettiin 1. luokan Vapaudenristi miekkojen kera. Hänen kuolemansa symboloi Kiestingin taistelujen turhuuden tunnetta ja komentajien välisten ristiriitojen inhimillistä hintaa.

Turtolan kohtalo ei ollut vain yhden miehen traaginen loppu – se heijasti koko Kiestingin motin mielettömyyttä ja sodan armotonta logiikkaa, jossa periaatteellisuus, rohkeus ja uhma saattoivat johtaa väistämättömään tuhoon.

Kiestingin motin jälkeen saksalais–suomalaisten joukkojen rintamalinja vakiintui syksyllä 1941 hieman Kiestingin itäpuolelle. Pitkään jatkunut asemasotavaihe katkesi kuitenkin keväällä 1942, kun Suomi sai viitteitä Neuvostoliiton 26. armeijan suunnittelemasta suurhyökkäyksestä. Puna-armeijan johto pyrki poistamaan Louhen suunnan uhan ja tuhoamaan pohjoisesta saartamalla Kiestingin itäpuolella olleet vastustajansa joukot.

Hyökkäys alkaa keväällä 1942

Neuvostojoukkojen keskitys käynnistyi huhtikuun alussa 1942. Alueelle siirretyt 5–8 erillistä pioneeripataljoonaa onnistuivat salassa rakentamaan pohjoissiiven suo- ja järvialueen kautta huoltotien hyökkäyksen painopistesuuntaan. Tämä mahdollisti laajamittaisen hyökkäyksen valmistelun huomaamatta.

Räntäsateisena aamuna 25. huhtikuuta puna-armeija aloitti hyökkäyksensä useilla rintamanosilla. Lohilahden ja Lohivaaran väliset sekä Louhen–Kiestingin maantien suunnassa tehdyt hyökkäykset torjuttiin. Sen sijaan pohjoisessa, Ylä-Mustajärven ja Alajärven välisellä alueella, neuvostojoukot iskivät 2–3 pataljoonan voimin kenttävartiolinjaa vastaan ja pakottivat saksalaisen kenttävartion vetäytymään.

Kenraalimajuri Hjalmar Siilasvuon komentama, saksalaisille alistettu III armeijakunta vahvisti nopeasti asemiaan, ja kenttävartiota tuettiin noin 150 miehellä. Seuraavana päivänä neuvostojoukot jatkoivat hyökkäyksiään etelässä ja maantien suunnalla, mutta ne saatiin jälleen torjutuksi. Pohjoisessa tilanne kuitenkin heikkeni: Ylä-Mustajärven luoteispään kautta puna-armeijan pataljoona murtautui puolustuksen läpi ja alkoi edetä etelään ja lounaaseen.

Taistelujen kärjistyminen

Painostus kasvoi 26. huhtikuuta 1942. Puolustajan vastatoimet eivät riittäneet pysäyttämään hyökkäystä, ja Siilasvuo joutui muodostamaan pienistä joukoista uusia reservejä, sillä kaikki käytettävissä olevat joukot olivat jo taisteluissa kiinni.

Vastahyökkäys käynnistettiin kahdelta suunnalta: 11. prikaatin IV pataljoona hyökkäsi etelästä ja Jalkaväkirykmentti 14 luoteesta tavoitteena katkaista vihollisen huoltoyhteydet. Hyökkäys kuitenkin epäonnistui, kun kranaatin osuma haavoitti kaikki IV pataljoonan upseerit käskynjaon aikana. Ylivoiman edessä vastahyökkäys tyrehtyi.

Puna-armeijan tavoitteena oli katkaista Kiestingin länsipuolinen tieyhteys ja motittaa koko rintama. Tilanne oli hetken aikaa kriittinen.

Ratkaisutaistelut toukokuussa

Suomalaisia ja saksalaisia apuvoimia saatiin alueelle vasta toukokuun alussa. Taistelut huipentuivat 5.–6. toukokuuta 1942 Kiestingin neljän tien risteyksen luoteispuolella. Hyökkäyksen kärjessä edenneet puna-armeijan Jalkaväkirykmentti 238 ja 8. hiihtoprikaati joutuivat mottiin ja ne pääosin tuhottiin.

Vihollisen vahvat vetäytymisasemat murtuivat. Suomalais-saksalaisten joukkojen tykistö, panssarivaunut ja syöksypommittajat iskivät tehokkaasti puna-armeijan huoltoon ja vetäytyviin joukkoihin. Täydellistä perääntyvien joukkojen motitusta ei kuitenkaan onnistuttu saavuttamaan.

Takaa-ajo päättyi lopulta 23. toukokuuta, kun joukot törmäsivät vahvaan puolustusasemaan samalla järvikannaksella, josta hyökkäys oli alkanut.

Tappiot ja seuraukset

Siilasvuo ilmoitti Saksan Lapin armeijan, AOK Lapplandin, esikunnalle, ettei hyökkäyksen jatkaminen lähiviikkoina ollut realistista. Hän ehdotti puolustusasemien rakentamista Ylä-Mustajärven ja Alajärven väliselle, maastollisesti edulliselle alueelle. Saksalainen esikunta suhtautui ratkaisuun aluksi kriittisesti, mutta III armeijakunta antoi 24. toukokuuta käskyn siirtymisestä puolustukseen.

III armeijakunta torjui taistelujen aikana yhteensä 175 sellaista hyökkäystä, joissa vihollisella oli vähintään pataljoonan verran joukkoja. Suomalaisten arvioiden mukaan taistelupaikoilta laskettiin yli 15 000 kaatunutta puna-armeijan sotilasta. Suomalaisia kaatui 170–190 ja saksalaisia 248. Haavoittuneita oli WSOY:n Jatkosodan historia -teossarjan mukaan 902 suomalaista ja 1 239 saksalaista. Sotavankeja otettiin 676.

Neuvostoarkistoja tutkineen Viacheslav Nikitinin mukaan puna-armeijan 26. armeija menetti huhti–toukokuussa 1942 yhteensä jopa 21 859 miestä, joista yli 7 000 kaatui ja lähes 12 000 haavoittui tai sairastui.

Kiestingin alue pysyi suomalais-saksalaisten joukkojen hallussa aina aselepoon saakka, joka astui voimaan 4. syyskuuta 1944. Taistelu jäi historiaan asemasotavaiheen suurimpana ja verisimpänä kamppailuna pohjoisella rintamalla – ja muistutuksena sodan raskaasta hinnasta.