Kesäkuussa 101 vuotta täyttänyt sotaveteraani Kalle Sukuvaaran koti on ollut aina Sodankylässä

Sodankyläläinen Kalle Sukuvaara täytti kesäkuussa 101 vuotta, mutta omaa varsinaista syntymäpäivää lähes merkittävämpi päivä on 22. marraskuuta. Silloin Sukuvaara viettää sotavankeudesta vapautumisen vuosipäivää.

Kalle Sukuvaara on tällä hetkellä Sodankylän vanhin asukas. Hän syntyi 27. kesäkuuta vuonna 1923 Jeesiönjokivarressa Sukuvaarassa. Hän oli perheen toiseksi vanhin lapsi, isoveli Lauri oli reilua vuotta vanhempi.

– Minun vanhempani olivat sikiävää sukua. He saivat jälkikasvua yhdeksän kappaletta, ensin neljä poikaa, sitten kolme tyttöä ja lopulta vielä kaksi poikaa, Sukuvaara kertoo.

Kun Sukuvaara oli parivuotias, perhe muutti Sukuvaarasta kirkonkylälle.

– Tämä oli pieni kylä silloin. Sodankylän pitäjässä oli varsin paljon erillisiä kyliä, joista monissa oli vain muutamia taloja, Sukuvaara kertoo.

Köyhyyttä ja sotavuosia

Kalle Sukuvaara on nähnyt elämässään köyhyyttä ja niukkuutta. Erityisen tiukkaa aikaa oli 1930-luvun alku.

– Vuonna 1934 meiltä meni mökki pakkohuutokaupassa. Isäukko oli taannut veljiensä lainoja, ja me jouduimme mieron tielle. Sitä kesti pitkään, mutta siitä päästiin eteenpäin, Sukuvaara kertoo.

Vuonna 1939 alkoi talvisota. Perhe evakuoitiin Kittilän Könkäälle, mutta 16-vuotias Kalle palasi Sodankylään ja teki töitä evakoiden ja karjan huoltohommissa.

Joulukuussa 1941 Sukuvaara kutsuttiin sotaväkeen. Hän oli 18-vuotias. Siitä alkoi sotareissu, joka kesti lähes kolme vuotta.

Sota ei jättänyt traumaa

Kalle Sukuvaara ei kuulu niihin, joille sotakokemuksista puhuminen on vaikeaa. Hän kertaa tapahtumia mielellään, vailla mielenliikutusta. Sota ei jättänyt häneen sellaista traumaa, joka ajoi monet ahdinkoon siviilielämässä, kalvoi sisintä vuosikymmenien ajan ja purkautui pulloon tai pahimmillaan läheisiin.

Muunlaisia jälkiä sodasta kyllä jäi. Niistä tuntuvin on nähtävissä röntgenkuvasta: sokeripalan kokoinen sirpale kaularangan ja ruokatorven välissä. Sirpaletta ei ole voitu poistaa, ja se alkaa helposti tuntua kipuna tietyissä asennoissa.

Ennen Petsamon vartiointipestiä Kalle oli koulutettu kranaatinheitinmieheksi, mutta kesällä 1943 hän aloitti koulutuksen panssarintorjuntatykkimieheksi. Vuoden 1944 alkupuolella hänet siirrettiin Karjalan kannakselle 2. divisioonan tykkikomppaniaan, joka toimi Adolf Ehrnroothin johtaman seitsemännen jalkaväkirykmentin alaisuudessa.

Kalle oli mukana sekä Siiranmäen taistelussa kesäkuun puolivälissä että puolustamassa Äyräpään sillanpääasemaa heinäkuun alussa, kun puna-armeijan suurhyökkäys alkoi. Äyräpään puolustus murtui 7. heinäkuuta, kun puna-armeija aloitti kiivaan tykistökeskityksen.

Sellaista tulihelvettiä eivät kaikki kestä joutumatta kauhun valtaan. Pahimpina hetkinä Äyräpäässä Kalle todisti tilannetta, jossa eräs sotilas yritti päästä korsun lattialankkujen alle pakoon. Toinen taas pääsi paniikissa livahtamaan oven edessä seisseen Kallen käsivarren alta ulos – ja seuraavana hetkenä sitä nuorta miestä ei enää ollut.

-Pelko kun tulee, sille ei mahda mitään,  sen verran pitää tietysti pelätä, että osaa suojautua. Mutta on antauduttava siihen tehtävään, joka siellä on,  Kalle sanoo.

Sirpale kaulaan

Äyräpään viimeiset puolustajat vetäytyivät uimalla Vuoksen yli Vuosalmen puolelle. Kalle ehti veteen kuitenkin vain polvia myöten, ennen kuin sai kranaatinsirpaleen käteensä. Hän joutui nousemaan takaisin rannalle ja jäi vangiksi – ensimmäisen kerran. Hän oli yksi viidestä suomalaisesta, joita vartioi viisi venäläistä. Joukon keskelle osui kranaatti tai muu ammus, joka tappoi venäläiset ja suomalaisista kaksi.

Nyt Kalle sai sirpaleen kaulaansa. Siitä huolimatta hän yritti vielä pakoon joenrantaan siinä toivossa, että pystyisi jotenkin uimaan. Matkalla kaksi venäläissotilasta kuitenkin pysäytti hänet, otti uudelleen vangiksi ja vei korsuun.

-Ne olivat inhimillisiä ihmisiä, toinen antoi minulle ensiapusiteensäkin.

Äyräpää-Vuosalmi oli yksi niistä jatkosodan ratkaisutaisteluista, joissa Neuvostoliiton suurhyökkäys torjuttiin heinäkuussa 1944. Suomalaiset joutuivat vetäytymään Vuoksen yli mutta saivat pysäytettyä puna-armeijan Vuosalmella heinäkuun puolivälissä.

Siitä Kalle Sukuvaara ei kuitenkaan tiennyt mitään. Hän oli jo kaukana itärajan takana, Volosovan vankileirillä. Volosovan vankileiri sijaitsi lähellä Viron rajaa. Kalle oli viety sinne Perkjärven kenttäsairaalan kautta. Siellä hän oli saanut hapankaalikeittoa, joka maistui paremmalta kuin mikään sitä ennen tai sen jälkeen. Muutoin ruoka oli kurjaa, ja leirissä odotti päivittäinen pakkotyö sen jälkeen, kun Kallen vammat olivat riittävästi parantuneet: perunamaan kitkemistä, kuusipöllien sahaamista.

Kalle huomasi nopeasti, että leirissä kannatti harkita tarkoin, mitä puhuu ja kenelle.

-Siellä oli niitä epämiellyttäviäkin suomalaisia sotavankeja, jotka kyttäsivät, kuka puhuu mitäkin, ja kantelivat venäläisille, jotta saivat etuisuuksia.

Parhaiten hän tutustui erääseen lentäjään, jonka kanssa teki pakosuunnitelmankin. Matkalla leiriin vangit oli marssitettu ohi lentokentän, jonne Kalle ja lentäjä aikoivat karata yöllä ja odottaa, kunnes mekaanikot aamulla käynnistäisivät koneet. Paon ajankohtakin oli jo päätetty, mutta aselepo ehti ensin 4. syyskuuta.

”Olimme jo hyvillään me valjunaamat vankiraukat, että päästään kotiin”, Kalle muistelee hetkeä, jolloin sai tiedon rauhasta.

Sotavankeus oli pahempaa kuin itse sota

Muutaman päivän päästä vangit saivatkin jo astua junaan ja kotimatka alkoi – niin vangit luulivat. Järkytys härkävaunussa oli suuri, kun joku huomasi katonrajan reiästä, että juna jatkoi Leningradista matkaa väärään suuntaan: itään.

-Siinä tuli mieleen hiljaisuus, kun ei sitä kotimaata nähtykään. Mutta oli alistuttava siihen, mitä oli.

Sotavankeus oli Kallelle siinä mielessä pahempi kokemus kuin itse sota, että sodassa hän tiesi tehtävänsä. Vankeudessa ajatukset pyörivät usein vain sen ympärillä, että miksi näin piti tapahtua.

Suomalaiset vietiin Tserepovetsin leirille, viisisataa kilometriä Leningradista itään, jossa oli tuhansia erimaalaisia vankeja. Moni ehti vielä menettää henkensä leirillä riehuneisiin tauteihin, ennen kuin vankeja alettiin vapauttaa.

Kalle oli mukana ensimmäisen yli tuhannen vangin joukossa, joka palautettiin Suomeen 22. marraskuuta 1944. Sitä päivää hän on juhlinut siitä asti toisena syntymäpäivänään.

101-vuotias Kalle Sukuvaara kuntoutuu Rovaniemellä: ”Minun ajatuksiani noudattaen olisi Sodankylän veteraanit sijoitettu Sodankylään”

– En aio muuttaa sinne täydellisesti, sodankyläläinen sotaveteraani Kalle Sukuvaara kertoo. Hän on viettänyt paljon aikaa Rovaniemellä Veljeskodissa joka tunnetaan sotainvalidien ja sotiemme veteraanien kuntoutuslaitoksena.

Kuka?

• Kalle (Kaarlo Johannes) Sukuvaara
• Syntynyt vuonna 1923 Sodankylässä.
• Asuu Sodankylässä vuonna 1967 itse rakentamassaan omakotitalossa.
• Eläkkeellä. Työskennellyt muun muassa TVH:n työnjohtajana.
• Aktiivinen sotaveteraani. Toimi Sodankylän Rintamaveteraanien puheenjohtajana vuosina 1983–2004, toiminut myös Sotainvalidien Veljesliiton Sodankylän osaston ja
• Sotavankiyhdistyksen Lapin osaston johtokunnissa.
• Sukuvaara oli vuonna 2022 mukana Ylen Sadan vuoden sankarit -televisio-ohjelmassa.