Kemin ja Tornion syksy 1944 – veri, viina ja vaikenematon sota
Jalkaväkeä asemissa Kemin Tervaharjulla 1944. (SA-kuva)
Saksalaisia oli Suomen lapissa syyskuun alussa yli 200 000 sotilasta. Jos ottaa huomioon, että Lapin läänin asukasluku oli silloin 143 000, niin saa kuvan operaation suuruusluokasta.
Lokakuussa suomalaiset saavuttivat Kemin. Saksalaiset pakenivat, mutta osa jäi mottiin – myös suomalaisia naisia, jotka nyt huusivat omilleen petturuudesta. Karihaarassa löytyi lasti saksalaista konjakkia, mutta nyt juhlat jäivät lyhyiksi.
Lokakuun 7.–8. päivän välisenä yönä 1944 taivas Kemin yllä pimeni, ei vain sään vaan kuoleman varjosta. Kemin taistelu, erityisesti Luton miesten taistelu, oli yksi syksyn verisimmistä. 59 suomalaista sotilasta kaatui.
Luton metsä- ja uittoalueilta kootut miehet olivat osa vahvennuksia, jotka iskettiin suoraan kaupungin katutaisteluihin. Saksalaiset puolustivat Kemiä vielä sitkeästi, vaikka Tornio oli jo menetetty. Kemin verenvuodatus jäi helposti Tornion viinatynnyreiden varjoon, mutta ne päivät olivat monelle elämän päätepiste – sumuisia katuja, huutoja, kranaattien iskuja kiviseiniin, konepistoolin sarjoja pimeydessä.
Tornion valtaus ja viinan kirous
Samaan aikaan Tornion suunnalla käytiin kahdeksan päivän taistelua, jonka veri ja viina kulkivat käsi kädessä. Saksalaiset eivät vetäytyneet suosiolla. Suomalaiset nousivat maihin Röyttässä 1. lokakuuta ja joutuivat heti tulimyrskyyn – vihollinen oli entinen aseveli, mutta nyt armoton.
Illat olivat täynnä tulen loimua. Ruotsin ranta hehkui valoissa, Suomen puoli oli musta. Vain suuliekit ja räjähdykset valaisivat sen, missä miehet kaatuivat ja missä maa järkkyi.
Viimeiseksi käytiin kiivas kamppailu Pikku-Berliinistä – varastoalueesta, jonka valtaus sinetöi Tornion vapauttamisen. Saksalaiset pakenivat sekasortoisesti jättäen haavoittuneet ja kaatuneet jälkeensä. Ouluun voitiin vihdoin lähettää viesti: Tornio on meidän.
Viinavarasto – ja sotilaan ikiaikainen vaisto
Heti seuraavana hetkenä nousi toinen aalto – ei enää rauta ja tuli, vaan hurlumhei. Viinavarasto Pikku-Berliinissä oli kuin portti toiseen maailmaan. Jännityksen laukeaminen, eloonjäämisen huuma, nälkiintynyt keho ja sielu – kaikki huusivat juomaa.
Sotilaalla on pettämätön vainu viinaan. Kun varaston ovet avattiin, taistelijat, upseerit ja pian myös kaupunkilaiset – jopa Haaparannasta asti – ryntäsivät jakamaan sotasaalista. Tuli hoilua, humalaa ja häpeää. Viina virtasi, ja Tornion yössä soi toinenlaisen sodan laulu.
Majuri Malmivaara katsoi sormien läpi. Majuri Varla ei vain katsonut – hän avasi pullon, seurasi armoton juopottelu. Varla näytti joukoilleen esimerkkiä vetämällä päänsä täyteen. Hänen ansiostaan seuraavaksi aamuksi suunniteltu jatkohyökkäys Kemiin meni mönkään. Rykmentin komentaja Wolf Halsti näki miestensä hajoamisen silmiensä edessä:
“Väsyneet ja nälkäiset soturini imivät, kuten intiaanit ainakin, itseensä tulilientä kuin sienet… ja hetkessä oli helvetti irti.”
Porttikongeissa lojui sammuneita. Varastojen ovet oli ammuttu auki. Johtoa edustaneet upseerit joutuivat hakemaan juopuneita, vettä heitettiin kasvoille saunoissa, järjestystä palautettiin nyrkein ja karjunnalla. Se oli sekasorto, jossa sankaruus ja häpeä astuivat vierekkäin.
Taistelut jatkuvat – verta ja sadetta
Samaan aikaan taistelut jatkuivat Tornionjokivarressa ja Raumonjoella. Siellä ei ollut aikaa viinaan – oli vain elämä tai kuolema. Suomalaiset iskivät, saksalaiset vastasivat. Raumonjoella kenttä jäi täyteen ruumiita. Everstiluutnantti Halsti kuvasi näkyä:
“Ruumiita oli pellolla ja ojissa, kivien ja kantojen takana… ja kaiken ylle valui sade ja ilta pimeni tulipalojen hehkuttamaksi yöksi. Täällä oli taisteltu elämästä – ja kuolema oli jäänyt herraksi.”
Myös Alavojakkalan suunnalla käytiin kiivaita motituksia. JR 50:n joukot saivat kiinni osan saksalaisista, ja yksi suomalaisen sodan sankaritarinoista kirjoitettiin juuri siellä: kapteeni Hetemäki haavoittui päähän, mutta 22-vuotias korpraali Niilo Hämäläinen kantoi esimiehensä turvaan. Myöhemmin he olivat vastakkain neuvottelupöydissä – toinen SAK:ssa, toinen STK:ssa – mutta tässä hetkessä, keskellä sotaa, he olivat vain mies ja toveri.
Tornio ja Kemi – kaksi nimeä, jotka tarkoittavat meille muutakin kuin kaupunkia. Ne ovat sodan kahtiajako: urheutta ja kaaosta, verta ja viinaa, elämää ja kuolemaa. Ne muistuttavat, että sodassa ihminen on sama – nälkäinen, väsynyt, haavoittuva – mutta joskus myös järkähtämättömän rohkea.
