Konjakin voimalla aseveljiä vastaan

Sotaan vaiko siviiliin? Saksalaissodan alku oli outoa ja epävarmaa Tornion maihinnousun kärjessä hyökkäävälle Jalkaväkirykmentti ll:lle. Ja vihollisen jättämä viinavarasto kaatoi aina taatusti suomalaisen soturin! Tällainen oli maihinnousun ensimmäinen päivä sotamiehen silmin.

Syyskuun viimeinen päivä 1944 valkeni sumuisena ja koleana JR I l:n sotilaille Toppilan satama-alueella, jossa rykmentti odotteli kotiuttamistaan. Rykmentti oli majoittunut saksalaisten jättiimiin parakkeihin Koskelankylässä.

– On usvast astunut aamu jo Lyytsenin aukeillen, runoili ylikersantti Haarahiltunen, joukkueemme varajohtaja, kun astelimme hakemaan aamusaikkaamme kenttäkeittiöstä.

– Saas nähdä mitä töitä ne keksii tälle päivälle, kun on näin sateista ja koleaakin, aprikoin.

– Tuskin mitään. Eiköhän tästä kohta päästä kotiin, tuumaili ylikersantti.

– Oikeastaan oli hyvä ettei mua laskettu sinne upseerikouluun – nyt en pääsis sitten siviiliin toisten kanssa. . .

Tuo ei ollut totta, tuo viimeinen. Tiesimme kaikki, että kunnon ylikersanttimme oli katkera komppanian päällikölle, koska tämä ei laskenut häntä upseerikouluun Kannaksella. ”On liian vähän aliupseereita jo nytkin komppaniassa”, oli luutnantti Pentti Pietaila sanonut syyksi. Tosi olikin, että Panssarintorjuntakomppaniamme oli kärsinyt menetyksiä aliupseerienkin kohdalta Kivennavan ja Heinjoen taisteluissa. Haarahiltusta tämä tieto ei lohduttanut. Hän pysyi katkerana sodan loppuun saakka.

HALSTI TIETÄÄ TAPPELUA

Vähin erin koko puolijoukkue kokoontui parakkiin juomaan aamusaikkojaan.. keskusteltiin. Näin ryhmänjohtajamme Pieni-Häkkinen, joka aina ”tiesi” asioita: – Ei meidän rykmenttiämme enää taisteluihin viedä. Pajaria ei ole mailla eikä halmeilla ja Vuokkokin on taas komentajana. Toista olisi, jos Halsti komentaisi vielä rykmenttiä. Silloin meitä taas vietäisiin kaikkein kuumimpaan paikkaan, jos sellaista nyt täällä edes tuleekaan sakujen kanssa.

Tämä tuntui varsin lohduttavalta, vaikka komentosuhteista yläpäässä emme mitään tienneetkään. Uskoimme kuitenkin, ettei koviin taisteluihin Vuokon komennossa lähdetä, kun niin ei ollut tehty ennenkään. Kun Uhtualla ja Kuusamossa oltiin lepovorossa, silloinkin Vuokko oli komentajana. Kun sitten jouduttiin Vuosalmen suurtaisteluihin, Vuokko siirtyi muualle ja Wolf Halsti tuli komentajaksi…

Päivä kului iltaan eikä miehistölle ja aliupseereille järjestetty muuta palvelusta kuin paikkojen siivousta. Neljän jälkeen lähdimme kaverini Toivo Rajanderin kanssa Oulun asemalle kauppaamaan tupakoita, joista saimmekin siviileiltä hyvän hinnan.

MIHIN MENNÄÄN?

Komppaniassa olijo täysi lähtötohina päällä. Häthätää ehdin koota varusteeni, kun jo komennettiin autoihin. Kolonna ajoi satamaan ja siellä olikin jo laivo ja odottamassa. Välittömästi aloitettiin rykmentin lastaus. Jostakin lensi huhu, että menemme Kemiin ja katkaisemme siellä saksalaisen perääntymistien Tornioon. Jotkut vanhemmat kaverit lohduttivat meitä sotamiehiä:

– Ette te pojat siellä tosissanne joudu taisteluihin. Näön vuoki sen kun vähän kahinoitte sakmannin kanssa, ettei venäjän poika sekaannu asioihin.. .

– Näön vuoki kai sitä, myöntelimme mekin, vaikka sydänalla vähän kuvotti koko touhu.

– Vieläköhän sitä joudutaan tässä ihan henkensä kaupalla tappelemaan, vaikka sodan piti jo loppua. . ., aprikoivat jotkut myöhemmin laivalla.

– Vielä mitä, lohdutteli ryhmänjohtajamme. – Mitäs ne nyt entiset aseveljet alkaisivat meille hankaliksi. Kyllä ne pois lähtevät, kunhan ehtivät koota kamppeensa. Varmistetaan me
tässä. . .

– Eihän se nyt Pajarikaan ala tarpeettomasti ahdistamaan entistä aseveljeä. Sehän oli välilöissä fritsien kanssa jo silloin Uhtuan aikoinakin…

– Mutta onhan Kemissä jo ollut tosi taisteluitakin. . .

– Lehdet ne nyt suurentelevat niitä. . . naapurien vuoksi tietenkin.

– Minä taas kuulin, että Rovaniemellä meidän upseerit olivat vielä toissapäivänä ryypiskelleet sakujen upseerien kanssa ja siellä oli sovittu, että ei sitten ammuta yhtään kohti, jos vähän joudutaan kahistelemaankin . . .

KOVAA SANAA

– Kuka täällä väittää suomalaisten upseerien tehneen sopimuksia vihollisen kanssa? kuului ankara ääni pimennosta…

Kaikki vaikenivat. Askeinen varman tahon kertoja koetti siirtyä toisten varjoon. Yksi komppanian upseeri oli tullut ruumaan niin huomaamattomasti, ettei sitä heti huomattu huonossa valaistuksessa. Luotuaan vielä terävän katseen ympärilleen hän sanoi – jo vähän leppoisammin: – Me joudumme kohta koviin taisteluihin. Minkäänlainen veljeily vihollisen kanssa ei tule kysymykseen. Minä jaan nyt teille komentajan päiväkäskyn ja kehotan jokaista lukemaan sen tarkkaan. Lienee paikallaan sanoa myös, että kaikella mitä tässä sanotaan tarkoitetaan täyttä totta. Nyt vasta huomasin, että luutnantilla oli pinkka papereita kädessään. Ne hän jakeli aliupseereille ja poistui sitten taakseen katsomatta. Luutnantin kääntyessä huomasin, että hänellä roikkui jo pistoolikotelo vyöllä. Monistettu päiväkäsky oli sivun mittainen. Siinä kerrottiin matkamme suuntautuvan Kemiin ja että ankaria taisteluja oli odotettavissa. Sotalakia noudatettaisiin kaikessa ankaruudessaan kurittomuudesta ja pelkuruudesta. Alla oli komentajan nimikirjoitus: Wolf Halsti.

VÄÄRÄ KAUPUNKI!

Aamu alkoi jo sarastaa kun vihdoin olimme perillä. Toinen laiva ehti purkaa maihinnousujoukkonsa ennen meitä ja ammunnan rätinää kuului jo kauempaa. Aloimme purkaa pst-tykkejä ja kalustoa maihin. Ihmettelimme, mikä paikka tämä oikein oli

– Kemin seudulta pieni satamapahanen ei näyttänyt.

– Tämähän on Röyttä! huudahti muuan torniolainen poika.

– Kyllä mä tunnen tän pään sataman. Hei miehet, me ollaankin Torniossa, eikä missään Kemissä! Ne taisi narrata.

– Pulinat pois ja miehet tykeille, komensi joukkueen johtaja Birger Eirilä. Vänrikillemme oli nähtävästi kerrottu jo laivassa mihin todella oltiin menossa. Miehiä lastattiin jo junaan.

Päivä oli jo valjennut, kun komppaniamme eteni taistelujärjestykessä kohden Tornion keskustaa. Menimme tykkejä vetäen aivan rantatietä ja täällä ei vastarintaa pahemmin esiintynyt. Se koveni vasta lähempänä kaupunkia ja Tornion yhteiskoululla, jonne noin neljäsataa saksalaista oli vetäytynyt puolustukeen. Jotkut yksittäiset ryhmät tulittivat vielä lähestyviä suomalaisjoukkoja, mutta muuten vastarinta sakalaisten puolelta alkoi olla lopussa puoliin päiviin mennessä.

Vastaamme tuli muutamia antautuneita saksalaisia sotilaila suomalaisen vartiomiehen saattelemina. Kaikkein rohkeimpia olivat kuitenkin ruotsalaiset joen takana. Sieltä harjanteilta he katselivat todellista sotaa, johon heille nyt avautui ainutkertainen tilaisuus.

VIINAN VOMALLA

Lähestyessämme asemaa osui matkan varrelle suuri saksalaisten varasto, joka oli juuri saatu vallatuksi. Vartiointia ei näkynyt vielä ovilla, joten evakuointi oli täydessä käynnissä. Mekin ryntäsimme mukaan kuulasateesta huolimatta ja´otimme mitä vielä oli jäljellä. Kaikki kelpasi, jopa gramofonit Ievyineen!

Minä sain Rajanderin Topin kanssa konjakkitynnyrin ja parinsadan askin laatikon saksalaista piipputupakkaa. Kaikki lastattiin pst-tykin päälle ja niin taas lähdettiin kuulasateesta välittämättä asemaa kohden. Konjakkitynnyreitä oli useampiakin tykin päällä jokaisella joukkueella. Niitä vahdittiin mustasukkaisesti. Viinoista tuli sitten saman päivän iltana ja myöhemminkin ongelma, johon päällystö joutui puuttumaan kovin ottein. Puolen päivän jälkeen lähestyimme ensimmäisiä Tornionjoen yli meneviä siltoja. Edemmäksi emme sitten päässeetkään, kaupungissa ja aseman seudulla vielä taisteltiin. Huhu tiesi, että suuri joukko saksalaisia pääsi livahtamaan kalustoineen petoksen avulla valkoisia lippuja käyttäen pohjoiseen rautatieasemalta. Tilanne siellä oli ilmeisesti varsin sekava.

Vastaamme tuli aina uusia vankiryhmiäkin. Vihamielisyyttä heitä kohtaan ei vielä esiintynyt, vaan katselimme näitä aseista riisuttuja entisiä Uhtuan aikaisia aseveljiämme lähinnä uteliaina: nämäkö olivat nyt niitä pelottavia Wehrmachtin valiojoukkoja, jotka olivat vallanneet lähes koko Euroopan?! Jos olisimme tienneet, kuinka koviksi ja armottomiksi sotureiksi he moittautuivat muutamia päiviä myöhemmin, olisimme ajatelleet toisin. Suomalaisia kaatuneita ja haavoittuneitakin tuotiin taisteluista. Heitä ei ollut vielä kovinkaan paljon, mutta niin paljon kuitenkin, että voitiin todeta aseveljeyden saksalaisten kanssa peruuttamattomasti loppuneen.

KONJAKKI KAATAA

Rautatieaseman suunnalla ja keskikaupungilla taisteltiin vielä kiivaasti monella suunnalla, mutta me emme sinne joutuneet. Majoituimme sillan läheisyyteen tyhjään taloon, josta asukkaat olivat aamuvarhaisella paenneet Ruotsin puolelle. Konjakki täytyi pullottaa! Jostakin löysin tyhjän limonaadikorin, pulloissa vanhan ajan hyviä korkkeja. Rajanderin Topista ei ollut tässä työssä paljon apua, sillä hän alkoi latkia konjakkia heti kun saimme valutettua ensimmäisen pakillisen.

Luutnantti Qvist yuli katsomaan meidän yritystämme, veti pistoolin ja ampui tynnyriin monta reikää. loppu viina vuoti maahan.

– Minä helvettiä sä nyt räiskit?! huusi Rajander hölmistyneenä. – Viina vuotaa nyt maahan. . .

– Rikkokaa heti ne pullot myös! komensi luutnantti. Se juopottelu loppuu nyt tähän. Pullot rikki ja heti!

Aloin rikkoa pulloja kiveä vasten, mutta juopunut Topi häiritsi luutnanttia möykkäämisellään niin paljon, että ehdin heitellä muutaman pullon piiloon rantapusikkoon. Joukkueen majapaikassa Birger Eirilä piti meille ankaran nuhdesaarnan. Rajander oli liian juovksissa ymmärtääkseen mitään sotaoikeusuhkauksista. Ennen lähtöämme ehdin vielä hakea kolme pulloa konjakkia reppuuni. Illalla lähdettiin etulinjaan. Pahimmin juopuneet kanniskeltiin auton lavalle. Yöllä ei vielä tapahtunut mitään, mutta toisen päivän aamuna alkoivat tositoimet. Silloin saksalaisten hyökkäyksessä oli aivan toisenlainen meininki.

Heikki Suoniemi / Kansa Taisteli 12/1986

Taustaa…

Tornion Taikayö

Taistelut aloittaneen Tornion maihinnousun jälkimakuna oli vanha viina. Saksalaisilla oli kaupungissa huoltokeskus, jota kutsuttiin Pikku-Berliiniksi. Alkoholi oli osa saksalaissotilaan päiväannosta, ja niinpä esimerkiksi konjakkia oli Pikku-Berliinin varastoissa reilusti.

Suomalaiset saapuivat Tornioon sen ulkosatamasta Ryöttästä, jonne maihinnousu oli tehty. Eteneminen sujui nopeasti aina huoltokeskukseen asti. Se saavutettiin illalla 1.10. Pikku-Berliini oli vartijatta. Jalkaväkirykmentti 11:n kärjen hyökkäys seisahtui viinasammioiden äärelle. Ei kestänyt kauaa, kun täysi hulina oli päällä. Valvoneet miehet olivat alkoholia saatuaan kuutamolla, ja pian sammuneita makasi pitkin poikin pihamaata. Jopa pataljoonan päällikkö veti päänsä täyteen. Hyökkäystä oli ollut tarkoitus jatkaa nopeaan tahtiin kohti Kemiä, mutta tämä jäi toteutumatta, koska lähes kaksi pataljoonaa menetti taistelukykynsä. Tapausta kutsutaan Tornion Taikayöksi.

Ruotsalaiset sotilastarkkailijat kummastelivat seuraavana päivänä, miksi suomalaiset työnsivät marssiessaan lastenvaunuja. Tarkemman tiedustelun perusteella tämä erikoinen uusi ase paljastui viinankuljetusvaunuksi. Lastenrattaiden lisäksi sekä sotilaat että paikalliset kuljettivat evakuoimaansa tulilientä kaikilla mahdollisilla välineillä. Panssarintorjuntatykkien päällä killui konjamiinitynnyreitä.

Myöhemmin viinavaraston jättäminen ehjänä suomalaisten käsiin on tulkittu saksalaisten juoneksi, jolla onnistuneesti hidastettiin hyökkäyksen etenemistä. Selitys ontuu, sillä vihollisuudet saksalaisten ja suomalaisten välillä eivät olleet vielä toden teolla alkaneet. Saksalaiset pyrkivät vielä neuvottelemalla saamaan suomalaiset luopumaan taisteluista. Myös saksalaisten komendanttina Torniossa ollut Werner Herbrechtsmeier on kumonnut huhut ansasta.

Ilkka Enkerberg – kotisivut