Talvisota on suomalaisille pyhä sankaritarina

Raatteen tie ei ole suomalaisille vain syrjäinen pikkutie Kainuun korvessa. Vaikka se ensisilmäyksellä näyttää vaatimattomalta, sen historiallinen paino on valtava. Alueella vierailee vuosittain arviolta 25 000–30 000 ihmistä, ja Raatteenportin talvisotamuseossa käy noin 15 000 maksavaa asiakasta vuodessa.

Suomussalmelle saapuu Kajaanin lentokentän kautta myös linja-autoittain ulkomaisia turistiryhmiä, jotka ovat matkustaneet paikalle nimenomaan tutustuakseen talvisodan kuuluisimpiin taistelupaikkoihin. Moni heistä työskentelee sotilasliitto Natossa.

Talvisota, joka käytiin 86 vuotta sitten, on suomalaisille poikkeuksellisen merkityksellinen. Sota kesti 105 päivää, joiden aikana pieni Suomi torjui Neuvostoliiton valtavan sotilaallisen hyökkäyksen. “Yksi suomalainen vastaa kymmentä ryssää” -ajatus kiteytti sodan aikaisen mielikuvan epätodennäköisestä sitkeydestä ja ylivoimaa vastaan taistelevasta kansasta. Talvisodasta tuli ylpeydenaihe, joka liitetään yhä sanoihin kuten sisu, sauna ja Sibelius.

Talvisodan henkeä kutsutaan esiin yhä uudelleen: valtiontalouden kriiseissä, yhteiskunnallisten jakolinjojen paikkaamisessa ja poliittisten agendojen tueksi. Mutta miksi juuri tästä lyhyestä toisen maailmansodan jaksosta tuli suomalaisille näin keskeinen kertomus?

Kun talvisota syttyi marraskuussa 1939, sisällissodasta oli kulunut vain parikymmentä vuotta. Siitä huolimatta suomalaiset asettuivat laajasti yhtenä rintamana puolustautumaan ulkoista uhkaa vastaan. Eheytymisen kokemus oli voimakas. Ajatus siitä, että noissa samoissa metsissä ja kumpareissa paleltui ja kuoli valtava määrä ihmisiä, tuntuu yhä käsittämättömältä.

Suomussalmella sota on edelleen läsnä kaikkialla. Muistomerkeille opastavia kylttejä on teiden varsilla, ja rakennusten seinissä on muistolaattoja. Talvisota on osa koko kunnan mentaliteettia: kulttuuritarjontaa, matkailua, kylätapahtumia, perheiden muistoja ja arkista puhetta. Neuvostoliitto hyökkäsi kunnan alueelle kahdesta suunnasta heti sodan ensimmäisenä päivänä 30. marraskuuta 1939.

Kylät tyhjenivät kiireessä. Kaikki eivät ehtineet tai halunneet lähteä, ja osa jäi vangiksi. Neuvostoliiton miesylivoima oli murskaava. Tämä konkretisoituu Raatteen tien itäisimmässä pisteessä, jossa sijaitsi sodan syttyessä rajavartioasema. Paikalla oli vain noin viisitoista suomalaissotilasta, kun puna-armeijan joukot – todellisuudessa noin 3 000 miestä – alkoivat aamulla edetä kylään.

Suomalaiset perääntyivät, ja jo 7. joulukuuta Neuvostoliiton joukot valtasivat Suomussalmen kirkonkylän. Varsinaiset Raatteen tien taistelut alkoivat tammikuussa 1940, kun puna-armeija vetäytyi kirkonkylästä Juntusrannan suuntaan. Samaan aikaan kohti Suomea eteni puna-armeijan 44. divisioona, noin 14 000 sotilaan vahvuinen joukko.

Paikallistuntemuksen ansiosta suomalaiset pystyivät hyödyntämään mottitaktiikkaa ja katkaisemaan kapean Raatteen tien useisiin osiin. Huoltoyhteydet katkesivat, ruoka loppui ja nälkä vaivasi paitsi sotilaita myös noin neljää tuhatta mukana ollutta hevosta, joita lopulta alettiin käyttää ravinnoksi.

Ratkaisevin tekijä oli kuitenkin luonto. Pakkanen kiristyi pahimmillaan lähes 40 pakkasasteeseen. Monet neuvostosotilaat, joista suuri osa oli Ukrainasta, eivät olleet tottuneet tällaisiin oloihin. Varustus oli puutteellinen, nuotioita ei voitu sytyttää paljastumisen pelossa, ja suojat olivat alkeellisia. Tuhansittain miehiä paleltui kuoliaaksi. Ruumiit jäivät lumeen jäykistyneinä, kuin halkopinot metsän keskelle.

Historiantutkija Tuomas Teporan mukaan talvisota on suomalaisille “hyvä sota” – niin hyvä, että siitä voi puhua lähes pyhänä. Mielikuvat ovat vahvoja: yksinäinen lumipukuinen sotilas tähtitaivaan alla, suksien suhina, kotirintamalla lapasia kutovat naiset. Näihin kuviin ei helposti mahdu sodan raadollisuus, verenvuodatus ja se, että suksilla liikkuvat suomalaiset olivat tappamassa kylmyyteen uupuneita, huonosti varustettuja sotilaita.

Talvisodan kuolemat nähdään usein sankarillisina uhreina. Sodan julmuuksista ja psyykkisistä traumoista puhutaan herkemmin vasta jatkosodan yhteydessä. Talvisodan myyttisyys perustuu Teporan mukaan Daavid ja Goljat -asetelmaan: pieni, hyvä Suomi vastaan suuri, paha Neuvostoliitto.

Myyttisyys on osittain myös yllättävän tuore ilmiö. Vasta Neuvostoliiton romahdettua 1990-luvulla Suomessa uskallettiin tarkastella toisen maailmansodan tapahtumia avoimemmin. Talvisota sopi uusisänmaalliseen kertomukseen hyvin, sillä siihen ei liity samanlaisia moraalisia ristiriitoja kuin jatkosotaan, jossa Suomi taisteli natsi-Saksan rinnalla.

Raatteen tien voitto oli suomalaisjoukoille psykologisesti valtavan merkittävä. Se loi uskoa selviytymiseen ja synnytti eräänlaisen voitonhuuman, joka ei ehtinyt murtua ennen sodan päättymistä. Talvisota päättyi Moskovan rauhaan 13. maaliskuuta 1940. Suomi menetti 11 prosenttia alueistaan, mutta mielikuva torjuntavoitosta jäi elämään – ja muuttui myytiksi.

Teporan mukaan myyttejä ei pidä purkaa väkisin. Yhteisöt tarvitsevat niitä, ja muistaminen on osa sananvapautta ja demokratiaa. Sen sijaan muistelukulttuuriin kaivattaisiin monipuolisuutta. Kaikki tarinat eivät sovi kansalliseen suurkertomukseen: evakoita ei aina otettu lämpimästi vastaan, ja Neuvostoliiton hyökkäyksellä oli omat suurvaltapoliittiset syynsä.

Talvisodan monumentilla Raatteen tiellä uhrien määrä konkretisoituu. Kivien ja tuulessa kilisevien kellojen keskellä lukemat pysäyttävät. Arviot Raatteen tien taisteluissa kuolleista vaihtelevat 5 000:sta 23 000:een, ja koko talvisodan aikana arvioidaan kuolleen noin 150 000 ihmistä.

Moni heistä oli vastentahtoinen sotilas kaukana kotoaan. Sodan ja suurvaltapolitiikan uhreja olivat lopulta kaikki – rajan molemmin puolin.