Konekivääri mullisti sodankäynnin – ja Suomen sotahistorian
Kun puhutaan suomalaisille tutuimmasta konekivääristä, vastaus on usein Hiram Maximin 1880-luvulla kehittämä raskas konekivääri.
Konekiväärin tulo 1900-luvun alun taistelukentille oli mullistava hetki sodankäynnin historiassa. Se muutti jalkaväen taistelua perustavanlaatuisesti ja teki monista perinteisistä sotilasoppeista vanhentuneita yhdessä yössä. Suomessa konekivääri nousi jopa kansallisaseen asemaan – Suomi-konepistoolin rinnalle.
Kun puhutaan suomalaisille tutuimmasta konekivääristä, vastaus on usein Hiram Maximin 1880-luvulla kehittämä raskas konekivääri. Maxim ei ollut vain yksi ase muiden joukossa, vaan vuosikymmenten ajan suomalaisen jalkaväen tärkein tukiase. Sen maine on monille tuttu myös Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta, jossa konekiväärikomppanian miehet taistelevat juuri Maximit aseinaan. Moni muistaa yhä alikersantti Hietasen sanat: “Konekivääri ja Lahtist mää kaipasi.”
Aiheesta lisää: Rukajärven veteraani palasi Maxim-konekiväärin ääreen 76 vuoden tauon jälkeen
Tietokirjailija Simo Liikanen pureutuu aiheeseen teoksessaan Jalkaväen viikate – konekivääri Suomen sodissa 1918–1945. Kirja ei keskity niinkään aseiden tekniseen kehitykseen, vaan niiden käyttöön taistelukentillä. Painopiste on suomalaisen jalkaväen kokemuksissa sisällissodasta talvi- ja jatkosotaan, mutta mukaan mahtuvat myös esimerkiksi suomalaisten konekiväärimiesten vaiheet Espanjan sisällissodassa 1930-luvulla.
Vaikka kirjassa käsitellään muitakin konekiväärejä – kuten Aimo Lahden suunnittelemaa Sampo-yleiskonekivääriä – keskiössä on silti Maxim. Suomi kehitti asetta määrätietoisesti: siitä pyrittiin tekemään kevyempi, luotettavampi ja helpommin liikuteltava. Tässä työssä Lahden panos oli jälleen merkittävä.
Liikasen kerrontaa vievät eteenpäin elävät ja paikoin anekdoottimaiset taistelukuvaukset. Ne tekevät kirjasta sujuvaa luettavaa, vaikka ajoittain tarinat vievätkin kauas varsinaisista sotahistorian päälinjoista. Toisaalta juuri nämä yksityiskohtaiset kohtalot ja tilanteet havainnollistavat, millaisessa roolissa konekivääri todella oli – ei vain teknisenä välineenä, vaan taistelun ratkaisijana.
Konekiväärin vaikutus sodankäyntiin oli dramaattinen. Tuleva marsalkka Gustaf Mannerheim koki tämän konkreettisesti Venäjän–Japanin sodassa, kun konekiväärituli ampui hevosen hänen altansa. Samalla aikakaudella ratsuväen merkitys romahti: konekivääri teki avoimella kentällä hyökkäämisestä lähes itsemurhaa.
Liikanen vertaa ilmiötä nykypäivän sotateknologiseen murrokseen – drooneihin. Kuten konekivääri sata vuotta sitten, droonit ovat muuttaneet Ukrainan sodassa jalkaväen toimintaa pysyvästi. Samankaltainen ”disruptio” ravisteli sotilaita ja komentajia jo ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä.
Kirjan ansioihin kuuluvat selkeä kieli ja huolelliset lähdeviitteet, jotka lisäävät sen arvoa sotahistorian harrastajille. Kuvitusta olisi tosin voinut olla enemmän. Maximin rakenne ja käyttö jäävät osittain lukijan mielikuvituksen varaan, vaikka kirjassa mainitaan useita aseen osia ja taktisia yksityiskohtia, kuten sivustatuliasemien merkitys puolustuksessa.
Moni sotahistoriallinen teos sortuu yksityiskohtien uuvuttavaan luettelointiin, mutta Liikanen onnistuu pääosin pitämään kokonaisuuden hallinnassa ja olennaisen keskiössä.
Jalkaväen viikate on virkistävä ja tarpeellinen näkökulma Suomen sotahistoriaan. Se muistuttaa, kuinka yksi tekninen keksintö saattoi muuttaa sodan luonteen – ja samalla suomalaisen jalkaväen tavan taistella. Konekivääri ei ollut vain ase, vaan aikakautensa sodankäynnin symboli.
Aiheesta kertoi ensin Helsingin Sanomat
Maxim-konekivääri – Suomessa käytetyn Maxim m/32–33:n ominaisuuksia:
- Vesijäähdytteinen, vyösyöttöinen sarjatuliase
- Kaliiperi 7,62*53R
- Tulinopeus 600 ls/min (nostettavissa 850:een)
- Teräsvyössä 200 patruunaa
- Aseen pituus 1 180 mm (piippu 721 mm)
- Tehokas kantama 600 m, aluetulta 2 000 metriin
- Varsinaisen konekiväärin paino n. 24 kg
- Jalustan paino n. 30 kg
