Suomen rooli Leningradin piirityksessä
Kenraalimajuri A.F. Airo ja marsalkka Gustaf Mannerheim tähystävät palavaa Leningradia Mainilassa 1941. (kuva: SA-kuva)
Kesäkuussa 1941 Suomi ajautui uudelleen sotaan Neuvostoliittoa vastaan tilanteessa, jossa sen asema oli jo pitkään ollut jännitteinen. Talvisodassa menetetyt alueet painoivat yhä kansakunnan mielessä, ja Saksan sekä Neuvostoliiton välisen sodan syttyminen loi Suomelle olosuhteet, joissa alueiden takaisinvaltaamista pidettiin monien silmissä luonnollisena ja jopa välttämättömänä.
Sodan alku ja Suomen asema
Jatkosodan katsotaan alkaneen 25. kesäkuuta 1941, kun Neuvostoliiton ilmavoimat tekivät laajoja pommituksia suomalaisiin kohteisiin. Hyökkäysten sotilaallisena tavoitteena oli tuhota saksalaisia lentokoneita, joita Neuvostoliitto uskoi olevan sijoitettuna Suomen lentokentille. Kun sota osoittautui väistämättömäksi, Suomen poliittinen ja sotilaallinen johto päätti käydä sen mahdollisimman tehokkaasti.
Suomen armeija eteni nopeasti Karjalan kannakselle ja edelleen vanhan rajan yli Itä-Karjalaan. Eduskunta päätti itsenäisyyspäivänä 6. joulukuuta 1941 liittää takaisin vallatut alueet Suomeen, ja myös Itä-Karjalan liittämiseen sodan jälkeen valmistauduttiin. Vastatoimena Iso-Britannia ja sen dominiot julistivat samana päivänä Suomelle sodan, vaikka varsinaisia sotatoimia ei seurannut.
Asemasota ja etenemisen pysähtyminen
Marsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheim pysäytti suomalaisten etenemisen joulukuussa 1941. Tästä alkoi noin kaksi ja puoli vuotta kestänyt asemasotavaihe, jonka aikana suomalaisjoukot pitivät hallussaan laajoja alueita Itä-Karjalassa.
Valtiotieteen tohtori Pekka Visuri on todennut, että Suomi oli sopinut Saksan kanssa jo etukäteen joukkojensa toiminnasta. Talvisodassa menetetyt alueet vallattiin nopeasti takaisin, minkä jälkeen rintamalinja suoristettiin Laatokan ja Suomenlahden välille.
Leningradin lähistöllä
Suomen joukot etenivät lähelle Leningradia, mutta eivät hyökänneet kaupunkiin. Lähimmät suomalaisjoukot sijoittuivat Valkeasaareen, vain parinkymmenen kilometrin päähän kaupungista. Etulinjassa palvelleet sotilaat ovat kertoneet, että kaupunki oli ajoittain lähes näköetäisyydellä.
Saksan toivomuksesta Suomi eteni lisäksi Laatokan länsipuolella Syvärijoen eteläpuolelle. Saksalaisjoukot saartoivat Leningradia etelästä, idästä ja koillisesta, ja saartorengas jäi vain osittain avoimeksi. Neuvostoliitto onnistui kuitenkin pitämään kaupungin hengissä Laatokan yli kulkeneen huoltoreitin avulla – reitti tunnettiin nimellä Elämän tie.
Barbarossa ja Suomen osuus
Suomen ja Saksan sotilaallinen yhteistyö liittyi laajempaan hyökkäykseen Neuvostoliittoon, joka tunnetaan nimellä Operation Barbarossa. Suomen tehtävänä oli edetä Leningradin pohjoispuolelle sekä Itä-Karjalan kautta Laatokan ja Äänisen väliselle alueelle.
Suomalaisessa historiankirjoituksessa on usein korostettu, että Mannerheim kieltäytyi hyökkäämästä Leningradiin. Visurin mukaan kyse ei kuitenkaan ollut ensisijaisesti moraalisesta valinnasta, vaan sotilaallisesta realismista: Suomella ei ollut riittäviä resursseja hyökkäykseen ilman vakavaa riskiä oman puolustuksen murtumisesta.
Siviilien kohtalo piirityksessä
Sotilasjohdossa varauduttiin myös siihen, että siviilejä pyrkisi pakoon saarretusta kaupungista. Kun kaupungin eteläpuolella asukkaat yrittivät neuvotella pakenemisesta saksalaisten kanssa, Neuvostoliiton johto reagoi ankarasti. Joseph Stalin antoi käskyn ampua kaikki, jotka yrittivät paeta piirityksestä.
Visurin mukaan myös suomalaisjoukoilla oli määräys estää Leningradista tulevien pääsy Suomeen tarvittaessa asevoimin.
Piirityksen päättyminen ja sodan loppu
Leningradin piiritys kesti lähes 900 päivää ja vaati ainakin 641 000 ihmisen hengen. Kaupunkia ei koskaan vallattu, ja saarto murtui tammikuussa 1944 puna-armeijan vastahyökkäysten seurauksena.
Kesällä 1944 Neuvostoliitto käynnisti suurhyökkäyksen Karjalan kannaksella, mikä pakotti suomalaisjoukot vetäytymään. Syyskuussa 1944 Suomi allekirjoitti Moskovassa välirauhansopimuksen, jossa se menetti talvisodassa luovutettujen alueiden lisäksi Petsamon.
Suomen roolia Leningradin piirityksessä tarkastellaan yksityiskohtaisesti Visurin teoksessa ”Saksan kenraali Suomen päämajassa 1941”, joka valaisee Saksan vaikutusta Suomen sodanaikaisiin ratkaisuihin ja osoittaa, kuinka tiiviisti Suomi oli osallisena Saksan sotilaallisissa suunnitelmissa – vaikkei se koskaan hyökännyt itse kaupunkiin.
Pekka Visuri: Saksan kenraali Suomen päämajassa 1941
Kirjassa pääosa Erfurthin päiväkirjan ennen julkaisemattomasta suomennoksesta!
Jalkaväenkenraali Waldemar Erfurth sai Hitlerin päämajassa 12.6.1941 tehtävän lähteä Suomen päämajaan yhteyskenraaliksi. Hänelle annettiin tiedot yllätyshyökkäyksen aloittamisesta Neuvostoliittoon ja ohjeet, joilla suomalaisten toiminta kytkettäisiin Barbarossaksi nimetyn suunnitelman osaksi.
Erfurth saapui Helsinkiin jo seuraavana päivänä – toistaiseksi vielä huomaamattomasti siviilipuvussa liikkuen. Ilmoittautuessaan marsalkka Mannerheimille hän kertoi, että Saksan hyökkäys alkaa noin kymmenen päivän kuluttua. Jo sitä ennen suomalaisten odotettiin mobilisoivan armeijansa sodan ajan vahvuuteen ja olevan valmiina liittymään hyökkäykseen kesäkuun lopulla.
Saksan hyökkäys Neuvostoliittoon alkoi 22. kesäkuuta, jolloin Hitler julisti myös Suomen ja Romanian tulevan mukaan sotatoimiin. Erfurthin tehtävänä oli nyt huolehtia siitä, että Suomen armeijan pääosat, vähintään kuusi divisioonaa, suunnataan hyökkäykseen Laatokan itäpuolitse kohti Syväriä. Saksalaisten oli määrä tulla siellä vastaan sulkeakseen Leningradin saartorenkaan.
Aluksi kaikki sujui suunnitelmien mukaisesti. Baltian suunnalta hyökänneet saksalaiset saavuttivat Leningradin alueen, ja suomalaiset pääsivät Itä-Karjalassa Syvärille ja Kannaksella Leningradin reunoille. Sitten Neuvostoliiton puolustus kuitenkin sitkistyi.
Saksan päämaja pyysi suomalaisia jatkamaan hyökkäystä myös Leningradin suunnalla, mutta Mannerheim ei siihen suostunut vedoten armeijan kokemiin suuriin tappioihin.
Kenraali Erfurth piti huolellisesti päiväkirjaa, jonka pääosan suomennos on liitetty tähän dramaattisten sotatoimien johtamisesta kertovaan kirjaan.
Professori Pekka Visuri on kirjoittanut useita teoksia sotahistoriasta, kansainvälisestä politiikasta ja poliittisesta historiasta.
