Panssarintuhoaja, joka ei väistänyt – Antti Sokan uroteot toivat hänelle Mannerheim-ristin

Kun jatkosota syttyi kesällä 1941, Suomi joutui jälleen puolustamaan olemassaoloaan ylivoimaista vihollista vastaan. Tuhansien sotilaiden joukossa oli 36-vuotias antrealaislähtöinen kauppamies Antti Väinö Sokka – mies, josta tuli yksi Suomen sotahistorian legendaarisimmista panssarintorjujista ja Mannerheim-ristin ritari.

Sokalle sota ei ollut vieras. Hän oli toiminut jo sisällissodassa vapaaehtoisena lähettinä ja palvellut talvisodassa ilmavalvonta- ja suuntaustehtävissä. Jatkosodassa hänet sijoitettiin Jalkaväkirykmentti 50:een, osaksi 11. divisioonaa, joka ylitti vanhan rajan heinäkuussa 1941 Tsiipakan–Havuvaaran alueella.

Sokan tehtävä oli yksi rintaman vaarallisimmista: hän johti panssarintorjuntakivääriryhmää. Aseena oli 20 millimetrin Lahti L-39 – lähes 50 kiloa painava jättiläinen, jota sotilaat kutsuivat ”norsupyssyksi”. Se oli tehokas, mutta sen käyttäminen vaati sekä fyysistä voimaa että harvinaista hermojen hallintaa.

Jo sodan alkuviikoilla Sokka osoitti poikkeuksellista kylmäpäisyyttä. Suistamon Juttulammella hän raivasi pataljoonalle tien tuhoamalla useita vihollisen ajoneuvoja ja hyökkäysvaunun. Vielä ratkaisevampaa oli elokuussa 1941 käyty Suvilahden taistelu Suojärvellä, jossa neuvostojoukot yrittivät murtaa suomalaisten saarrostuksen panssarivaunujen tukemana.

Sokka ei vetäytynyt. Hän hakeutui asemiin, joista pystyi ampumaan vaunujen heikkoihin kohtiin – telaketjuihin, moottoritiloihin ja tähystysaukkoihin. Hänen toimintansa pysäytti koko vihollispataljoonan hyökkäyksen.

Esimiehet esittivät häntä Mannerheim-ristin saajaksi jo tuolloin, mutta ratkaiseva teko oli vielä edessä.

8.9.1941 Prääsässä käytiin yksi JR 50:n raskaimmista taisteluista. Vihollinen oli saanut tuekseen raskaita Klim-panssarivaunuja, joihin suomalaisaseet tehosivat huonosti. Kun neuvostojoukot joutuivat lopulta mottiin, ne yrittivät epätoivoista murtautumista ulos.

Sokka tuhosi ensin useita kuorma-autoja kapealla tiellä ja tukki vihollisen perääntymistien. Sitten tapahtui teko, joka on jäänyt pysyvästi Suomen sotahistoriaan.

Hän jäi kuoppaansa odottamaan, kun erikoispanssaroitu hyökkäysvaunu lähestyi…

• Ei laukauksia kaukaa.
• Ei pakokauhua.
• Ei perääntymistä.

Sokka antoi vaunun tulla kahden metrin päähän. Moottorin jylinä peitti kaiken muun äänen. Vasta silloin hän laukaisi. Osuma ja vaunu syttyi tuleen.

Teko vaati sellaista itsehillintää ja rohkeutta, jota harva ihminen kykenee edes kuvittelemaan. Se sinetöi hänen maineensa ja johti siihen, että alikersantti Antti Väinö Sokka nimitettiin 12. lokakuuta 1941 Mannerheim-ristin ritariksi numero 23 – yhtenä ensimmäisistä aliupseereista koko Suomessa.

Sota ei kuitenkaan päättynyt siihen. Sokka jatkoi palvelustaan Syvärin asemasodassa, suoritti Reserviupseerikoulun ja ylennettiin luutnantiksi. Kesällä 1944 hän johti panssarintorjuntatykkikomppaniaa raskaissa vetäytymistaisteluissa puna-armeijan suurhyökkäystä vastaan.

Rauhan tultua hän palasi vaatimattomasti siviiliin, työskenteli kaupan alalla, perusti perheen ja eli hiljaista elämää Jyväskylässä. Hän kuoli vuonna 1972, 67 vuoden iässä.

Hautakivessä ei kerrota panssarivaunuista eikä kahden metrin laukauksesta. Mutta hänen tekonsa elävät edelleen. Antti Väinö Sokka ei ollut sankari patsaita varten. Hän oli tavallinen suomalainen mies, joka äärimmäisissä oloissa teki epätavallisen suuria tekoja – velvollisuudentunnosta, toverien puolesta ja isänmaan vuoksi. Sellaisista ihmisistä kansakunnan historia rakentuu.

Alkuperäinen juttu on julkaistu Reserviläinen verkkosivuilla