Rakkaus sodan varjossa – elokuva Aino koskettaa hiljaisella voimallaan
Mika Kiiskisen ohjaama suomalainen elokuva Aino (2018)
Joskus suurimmat tarinat syntyvät vaatimattomista lähtökohdista. Mika Kiiskisen ohjaama suomalainen independent-elokuva Aino (2018) on tästä kaunis esimerkki. Alun perin vain muutaman minuutin mittaiseksi musiikkivideoksi suunniteltu projekti kasvoi vähitellen täyspitkäksi draamaelokuvaksi, joka vie katsojan 1940-luvun Suomeen, kotirintaman hiljaiseen mutta raskaaseen todellisuuteen.
Aino ei ole perinteinen sotakuvaus taistelukohtauksineen ja sankaritarinoineen. Se on ennen kaikkea kertomus odottamisesta, ikävästä ja rakkaudesta – siitä, millaista on elää, kun sodan varjo lepää jokaisen päivän yllä.
Elokuvan ytimessä on Ainon ja Laurin rakkaustarina. Heidän välisensä kirjeenvaihto kulkee läpi elokuvan kuin hauras lanka, joka pitää elämää koossa. Kirjeet tuovat lohtua, toivoa ja toisinaan myös pelkoa – ne ovat ainoa yhteys kahden maailman välillä, rintaman ja kodin.
”Miten te kestätte sitä? Kun ajattelee niitä nuoria poikia, jotka eivät takaisin palaa…”
”Sitä on niin vaikea yrittää muille selittää.”
Nämä repliikit tiivistävät elokuvan suurimman kysymyksen: kuinka selittää sota ihmiselle, joka ei ole sitä kokenut? Kuinka jatkaa elämää, kun huominen on epävarma ja rakkaimman kohtalo tuntematon?
Noin kaksituntinen elokuva kuljettaa katsojaa lempeästi mutta vääjäämättömästi tunteiden syvään päähän. Tarinaa seurataan paitsi nuoren Ainon silmin, myös hänen vanhuusvuosiensa kautta. Vanha koru ja Laurin rintamalta lähettämä runo avaavat oven muistoihin – aikaan, joka ei koskaan jättänyt häntä, vaikka vuodet ovat kuluneet.
Elokuvan tapahtumat ovat fiktiivisiä, mutta ne nojaavat vahvasti todellisuuteen. Taustalla ovat muun muassa Paimion Sotaveteraanit ry:n teos “Siellä jossain – täällä kotona” sekä elokuvan tuottajan Kirsi Helinin isovanhempien sodanaikainen kirjeenvaihto. Tämä antaa tarinalle erityistä painoa: tunne siitä, että tällaisia kohtaloita on ollut tuhansia, ehkä omassakin suvussa.
Aino on myös kunnianosoitus talkoohengelle ja suomalaiselle sitkeydelle. Elokuva tehtiin aluksi nollabudjetilla, ja mukaan lähti vapaaehtoisia näyttelijöitä paikallisista harrastajateattereista. Lopputulos on kuitenkin kaukana amatöörimäisestä – visuaalisesti kaunis, harkittu ja vilpitön.
Näyttelijäkaarti on poikkeuksellisen laaja ja ikähaitariltaan koskettava: nuorimmillaan nelivuotiaita, vanhimmillaan yli 90-vuotiaita. Tämä itsessään tuntuu symbolilta – sodan vaikutus ulottuu sukupolvien yli.
Aino ei huuda eikä mässäile kärsimyksellä. Se kuiskaa. Se katsoo silmiin ja kysyy, muistammeko vielä, millaista oli rakastaa aikana, jolloin rakkaus saattoi olla viimeinen turva.
Elokuva on vapaasti katsottavissa YouTubessa, mutta sen jättämä tunne ei katoa ruudun sammuttua. Se jää sydämeen muistutuksena siitä, että sodan keskelläkin ihmiset rakastivat, toivoivat ja kirjoittivat kirjeitä – jotta eivät unohtaisi, keitä he olivat.
Tähtiä: 
