Hiljainen lähtö – sotaveteraani Aarne Ukkola on poissa
Sotaveteraani Aarne Ukkola (1918-2025) - (Kuva: Tenho Tikkanen)
Suomen itsenäisyyden puolesta nuoruutensa antanut mies on vaiennut.
Aarne Ukkola, yksi viimeisistä Rukajärven suunnan veteraaneista, kuoli kotonaan Siikajoella 13. joulukuuta 107 vuoden iässä. Hänen elämänsä ulottui ajanjaksoon, jolloin itsenäisyys ei ollut sana, vaan tehtävä – ja joskus kohtalokas velvollisuus.
Uutinen Ukkolan kuolemasta tavoitti Rukajärven suunnan historiayhdistyksen kesken talkootöiden Lieksan rautatieasemalla. Työ keskeytettiin. Lakit riisuttiin. Pidettiin hiljainen hetki miehelle, joka ei koskaan tehnyt itsestään suurta numeroa, mutta jonka elämä oli osa koko kansakunnan yhteistä muistoa.
Mies, joka selvisi – ja muisti
Varsinaisissa sotatoimissa Ukkola kertoi säästyneensä kaikkein pahimmilta. Hän haavoittui vain kerran, silloinkin lievästi kasvoihin. Sodassa, hän sanoi, tärkeintä oli hermojen hallinta – ja unenlahjat. Kaikilla niitä ei ollut, mutta hänellä oli.
Ukkola saattoi nukahtaa nopeasti ja nukkua syvään, jopa keskellä sotaa. Kerran uni vei mukanaan puolille päivin, ja hän heräsi vasta siihen, kun ruokailua alettiin valmistella. Kattiloiden kolina toi miehen takaisin tähän hetkeen. Ruoka kyllä maistui, vaikka sille oli annettu liikanimi, joka jäi elämään veteraanien keskuudessa: ”kuutamokiisseli”. Pienet hetket, arkiset muistot – ehkä juuri ne auttoivat kestämään.
Rauhan hetki
Kun Ukkolalta kysyttiin myöhemmin, miltä aselevon tieto tuntui, vastaus oli yksinkertainen ja paljas, kuten hän itsekin:
”Tietenkin se oli hyvä. Olin vartiossa kello kuuden ja seitsemän välisen ajan, kun tulivat sanomaan, että tulee rauha.”
Ei suuria eleitä. Ei riemunkiljahduksia. Vain tieto siitä, että hengissä selvinneet saisivat ehkä palata kotiin.
Hiljainen todistaja
Aarne Ukkola syntyi 13. toukokuuta 1918 Siikajoella. Talvisotaan hän lähti tammikuussa 1940, vain 21-vuotiaana. Rintamatie vei Kuhmoon, Lieksaan ja Rukajärvelle, ja jatkosodassa hän palveli samoilla ankarilla seuduilla.
Hän ei puhunut sodasta enempää kuin oli tarpeen. Haastatteluja hän ei antanut lehtimiehille ennen kuin täytettyään sata vuotta. Silloinkin hänen puheestaan välittyi harkinta ja perehtyneisyys: hän tunsi oman yksikkönsä sotatien, tapahtumat ja paikat – ei korostaakseen itseään, vaan siksi, että asiat tulisi muistaa oikein.
Jäljelle jää vastuu
Viimeisen kerran Tenho Tikkanen tapasi Ukkolan tämän 107-vuotispäivänä. Muisteltiin menneitä, rintamaa ja elämää. Kohtaamisessa oli jotakin pysäyttävää: ihminen, joka oli nähnyt sodan nuorena, istui yhä rauhallisena, kirkkaana ja kiinnostuneena maailmasta.
Rukajärven suunnan historiayhdistys kiittää Aarne Ukkolaa hänen elämästään, palveluksestaan ja tuestaan sotahistoriatyölle. Samalla se ottaa osaa omaisten suruun.
