Peter Franzénin mummo pakeni palavasta Torniosta lapsi sylissään – sodan kauhut kulkivat mukana sukupolvelta toiselle
Tornio paloi, räjähdykset kaikuivat ja musta Tornionjoki virtasi rautatiesillan alla. Sylissään pientä lasta kantanut nainen asteli ratapölkyltä toiselle kohti Ruotsia. Vuosikymmeniä myöhemmin hänen lapsenlapsensa, näyttelijä Peter Franzén, kantaa edelleen mukanaan isoäitinsä kertomuksia Lapin sodan kauhuista.
Lokakuussa 1944 Tornion seudulla elettiin keskellä sotaa, jonka piti monen suomalaisen mielestä olla jo ohi.
Suomi oli solminut aselevon Neuvostoliiton kanssa, mutta rauhan ehtona oli saksalaisten joukkojen karkottaminen maasta. Entisistä aseveljistä tuli vihollisia, ja pohjoisen asukkaat joutuivat jälleen sodan keskelle.
Yksi heistä oli näyttelijä Peter Franzénin isoäiti.
Hänen kokemuksensa eivät jääneet vain sotavuosien muistoiksi. Ne siirtyivät kertomuksina lapsenlapselle, joka syntyi Kemissä 26 vuotta myöhemmin.
Palava Tornio jäi selän taakse
Franzénin isoäiti oli ensimmäisen lapsensa kanssa piiloutunut vanhaan saunaan Tornion taistelujen alettua.
Suomalaiset sotilaat löysivät piilossa olleet siviilit ja ohjasivat heidät kohti Tornionjoen ylittävää rautatiesiltaa.
Sillan toisella puolella odotti ruotsalainen veturi, joka merkitsi mahdollisuutta päästä turvaan.
Matka sillan yli jäi isoäidin mieleen loppuelämäksi.
Hän kertoi lapsenlapselleen, kuinka ihmiset etenivät ratapölkkyjen päällä. Alapuolella virtasi musta Tornionjoki, ja takana kaupungista nousi savua ja kuului räjähdyksiä.
Tilannetta on vaikea edes kuvitella.
Nainen kantaa lastaan, ympärillä käydään sotaa, eikä tulevaisuudesta ole mitään varmuutta. Jokainen askel vie kauemmas kodista, mutta samalla lähemmäs turvaa.
Eikä tämä ollut hänelle ensimmäinen evakkomatka. Hän oli joutunut jättämään kotinsa aiemmin myös Petsamossa.
Sota oli vienyt häneltä turvallisuuden tunteen jo kahdesti.
Lapsenlapsi ei unohtanut mummonsa kertomuksia
Vuosikymmeniä myöhemmin Peter Franzén matkusti junalla Tornion ja Haaparannan välillä.
Sillan ylittäminen palautti mieleen isoäidin kertomukset.
Hän katseli samaa jokea, jonka yllä hänen mummonsa oli kulkenut sodan keskellä pientä lasta kantaen.
Vaikka Franzén ei itse ollut elänyt sotavuosia, kertomukset olivat jättäneet häneen syvän jäljen.
Tässä on jotakin olennaista suomalaisesta sotahistoriasta.
Sota ei päättynyt kaikkien ihmisten kohdalla siihen, kun viimeinen laukaus ammuttiin. Sen seuraukset näkyivät perheissä, ihmissuhteissa ja ihmisten tavassa suhtautua maailmaan vielä vuosikymmeniä myöhemmin.
Sodan kokeneiden vanhempien ja isovanhempien muistot siirtyivät lapsille ja lapsenlapsille. Joskus kertomuksina, joskus hiljaisuutena.
Lapin sota toi suvun historian uudelleen lähelle
Peter Franzén nähdään Aku Louhimiehen ohjaamassa *Lapin sota* -elokuvassa, joka saa ensi-iltansa 23. lokakuuta.
Franzén esittää elokuvassa kenttäpappia.
Rooli poikkeaa hänen aikaisemmista tunnetuista sotarooleistaan. Vuonna 1999 valmistunut *Rukajärven tie* teki Franzénista yhden suomalaisen sotaelokuvan tunnetuista kasvoista.
Tällä kertaa hän ei kuitenkaan ole ensisijaisesti taistelija, vaan mies, jonka tehtävänä on kohdata sodan keskellä kärsiviä ja kuolevia ihmisiä.
Kenttäpapit pitivät hartauksia, tukivat haavoittuneita ja olivat läsnä sotilaiden viimeisillä hetkillä.
He saattoivat myös kirjata kuolevien sotilaiden viimeisiä terveisiä omaisille.
Ajatus on pysäyttävä.
Nuori sotilas tietää kuolevansa ja haluaa vielä lähettää viestin kotiin. Ehkä äidilleen, isälleen, vaimolleen tai lapsilleen.
Joku toinen ihminen kirjoittaa sanat muistiin ja huolehtii, että ne päätyvät perille.
Franzén on pohtinut roolia rakentaessaan myös sitä, millaisia jälkiä tällainen työ jätti kenttäpapille itselleen.
Kuka kuunteli niitä ihmisiä, jotka joutuivat päivästä toiseen kuuntelemaan muiden viimeisiä sanoja?
Rauhan piti jo tulla – mutta suomalaiset lähetettiin vielä uuteen sotaan
Lapin sodassa oli jotakin erityisen traagista.
Suomalaiset olivat taistelleet vuosia Neuvostoliittoa vastaan. Syksyllä 1944 monet sotilaat uskoivat vihdoin pääsevänsä kotiin.
Mutta sota ei ollutkaan ohi.
Suomalaisten oli käännettävä aseensa saksalaisia vastaan, joiden rinnalla he olivat vielä hetkeä aikaisemmin taistelleet.
Lapin sodassa vastakkain saattoi joutua miehiä, jotka olivat aiemmin jakaneet saman rintama-arjen.
Saksalaisten vetäytyminen johti laajaan hävitykseen Pohjois-Suomessa. Rakennuksia poltettiin, siltoja räjäytettiin ja liikenneyhteyksiä tuhottiin.
Rovaniemen tuhoutumisesta on tullut Lapin sodan tunnetuin symboli, mutta myös Tornion, Kemin ja muiden pohjoisten paikkakuntien tapahtumat ansaitsevat tulla muistetuiksi.
Siviileille sota ei ollut kysymys siitä, kuka voitti taistelun. Tärkeintä oli selvitä hengissä ja saada lapset turvaan.
Vaikea lapsuus opetti Franzénille, mitä pelko tarkoittaa
Sodan muistot eivät ole ainoita vaikeita kokemuksia, joita Peter Franzén on käsitellyt julkisuudessa.
Hänen omaa lapsuuttaan varjostivat isäpuolen alkoholismi ja väkivalta.
Turvaa ja rakkautta hän sai erityisesti äidiltään ja isovanhemmiltaan.
Franzén on kertonut, kuinka isovanhempien oikeudentaju, inhimillisyys ja kyky välittää toisista ihmisistä vaikuttivat häneen syvästi.
He olivat kokeneet sodan, evakkomatkat ja menetyksiä, mutta eivät antaneet kokemustensa tehdä itsestään kovia ja välinpitämättömiä.
Tämä on ehkä yksi koko tarinan tärkeimmistä opetuksista.
Ihminen voi joutua kokemaan elämässään paljon pahaa, mutta hänen ei tarvitse siirtää pahuutta eteenpäin.
Franzén on käsitellyt lapsuudenkokemuksiaan myös vuonna 2010 ilmestyneessä romaanissaan *Tumman veden päällä*.
Kirja nosti esille perheväkivallan ja sen, miltä turvattomuus näyttää lapsen silmin.
Franzén on saanut teoksesta vuosien aikana henkilökohtaista palautetta ihmisiltä, jotka ovat tunnistaneet kertomuksesta oman elämänsä kokemuksia.
Sodan haavoista vaiettiin liian pitkään
Franzénin mukaan sodan jälkeisessä Suomessa monista vaikeista kokemuksista vaiettiin.
Rintamalta palanneet miehet eivät välttämättä puhuneet kokemuksistaan. Pelko, suru ja trauma saattoivat näkyä alkoholinkäyttönä, väkivaltana tai vaikeutena osoittaa tunteita.
Kaikki eivät tietenkään reagoineet samalla tavalla, mutta monissa perheissä sodan vaikutukset jatkuivat pitkään.
Franzén on nostanut esille myös mielenterveyspalvelujen merkityksen.
Hänen mielestään ihmisen ei tarvitse olla kokenut sotaa voidakseen traumatisoitua tai tarvita ammattiapua.
Avun pyytämisen ei pitäisi olla häpeä.
Erityisen tärkeänä hän pitää empatiaa eli kykyä ymmärtää toisen ihmisen kokemuksia ja tunteita.
Sillä lopulta kysymys ei ole vain sodasta.
Kysymys on siitä, miten ihmiset kohtelevat toisiaan myös rauhan aikana.
Tornionjoen silta kertoo enemmän kuin moni sotahistorian kirja
Lapin sodasta puhuttaessa huomio kiinnittyy usein sotilasoperaatioihin, saksalaisten vetäytymiseen ja poltetun maan taktiikkaan.
Mutta Peter Franzénin isoäidin kertomus muistuttaa toisesta puolesta.
Sodassa oli mukana myös tavallisia perheitä.
Äitejä, jotka yrittivät suojella lapsiaan. Vanhuksia, jotka joutuivat jättämään kotinsa. Ihmisiä, jotka eivät tienneet, palaisivatko enää koskaan takaisin.
Tornionjoen ylittänyt rautatiesilta oli heille paljon enemmän kuin kulkuyhteys Suomen ja Ruotsin välillä.
Se oli silta sodasta turvaan.
Franzénin isoäiti pääsi lapsensa kanssa toiselle puolelle ja eli myöhemmin kertomaan kokemuksistaan lapsenlapselleen.
Kaikilla sodan kokeneilla ei ollut samaa mahdollisuutta.
Sodan tärkein opetus ei saa unohtua
Peter Franzén pitää *Lapin sota* -elokuvaa sodanvastaisena kertomuksena.
Vaikka elokuvassa nähdään taisteluita, sen keskeisiä teemoja ovat ihmisyys, anteeksianto ja sodan mielettömyys.
Ehkä juuri siksi hänen isoäitinsä kertomus sopii niin hyvin osaksi elokuvan ympärillä käytävää keskustelua.
Siinä ei ole sankarillista hyökkäystä, suurta voittoa tai kunniakasta sotilasoperaatiota.
On vain äiti, pieni lapsi, palava kaupunki ja silta.
Ja vuosikymmeniä myöhemmin lapsenlapsi, joka muistaa kuulemansa.
Sodan todellinen perintö ei ole vain se, mitä tapahtui taistelukentillä. Se on myös se, mitä ihmiset kantoivat mukanaan loppuelämänsä – ja mitä he jättivät seuraaville sukupolville.
Peter Franzénin mummon tarina ansaitsee tulla kerrotuksi, sillä se on samalla kertomus tuhansista pohjoisen ihmisistä, jotka joutuivat jättämään kotinsa syksyllä 1944.
He eivät lähteneet vapaaehtoisesti.
He lähtivät, koska oli pakko.
Ja juuri heidän tarinoitaan ei saa unohtaa.
Lähde: Peter Franzénin haastattelussa kertomat muistot isoäitinsä evakkomatkasta sekä hänen ajatuksensa Lapin sota -elokuvasta, lapsuudesta ja sodan jättämistä traumoista.*
Lapin sota saa ensi-iltansa elokuvateattereissa 23. lokakuuta 2026.
