Suur-Suomi – unelma, pettymys ja historian raskas perintö

Suur-Suomi-aate kuuluu Suomen historian kiistanalaisimpiin ja samalla vähiten avoimesti käsiteltyihin ilmiöihin. Vielä ennen toisen maailmansodan loppua monet suomalaiset uskoivat aidosti, että Suomen rajat voisivat laajentua huomattavasti nykyistä suuremmiksi

Unelmissa Itä-Karjala nähtiin “heimokansan maana”, joka piti vapauttaa Neuvostoliiton vallasta – ja kaikkein kunnianhimoisimmissa visioissa Suomen rajat ulottuisivat aina Uralille asti.

Aihetta tarkastelee historioitsijoiden Jenni Kirves ja Sari Näre teos Luvattu maa – Suur-Suomen unelma ja terrori (2014), joka pureutuu siihen, miten voimakas Suur-Suomi-ajattelu oli suomalaisessa yhteiskunnassa – ja kuinka syvästi sen romahdus vaikutti sodanjälkeiseen Suomeen.

Karelianismista alkoi suuri haave

Suur-Suomi-ajattelun juuret löytyvät 1800-luvun lopun karelianismista. Taiteilijat, kirjailijat ja tutkijat ihailivat Karjalaa suomalaisuuden alkuperäisenä kotina. Kansallisromantiikan ajan tunnetut nimet, kuten Jean Sibelius ja Akseli Gallen-Kallela, loivat taiteessaan kuvan mystisestä ja puhtaasta Itä-Karjalasta.

Monille suomalaisille syntyi ajatus, että rajan takana eli “kadonnut heimokansa”, joka odotti vapauttajiaan. Tämä ajatus vahvistui Suomen sisällissodan jälkeen, kun vapaaehtoiset suomalaiset lähtivät vuosina 1918–1922 heimosotaretkille Itä-Karjalaan.

Todellisuus ei kuitenkaan vastannut romanttisia mielikuvia.

Suomalaiset kohtasivat köyhyyttä, ortodoksista kulttuuria ja väestöä, joka ei kokenut itseään suomalaiseksi samalla tavalla kuin heimosoturit olivat kuvitelleet. Pettymys oli monelle suuri, mutta aatteen kannattajat selittivät tilanteen bolshevismin aiheuttamalla rappiolla.

Saksan menestys ruokki uskoa

Suur-Suomi-aate nousi vahvimmilleen jatkosodan alkuvaiheessa. Saksalaisten sotamenestys loi Suomessa uskon siihen, että Neuvostoliitto voitaisiin murskata nopeasti.

Monet suomalaiset uskoivat aidosti, että Saksa tekisi “likaisen työn”, minkä jälkeen Suomi voisi ottaa haltuunsa uusia alueita idästä. Ajatus ei rajoittunut vain äärioikeistoon, vaan sitä kannattivat myös monet tavalliset kansalaiset, opettajat, papit, kulttuuriväki ja osa sosialisteista.

Suur-Suomi-ajattelua levitettiin voimakkaasti myös propagandan avulla. Mukana olivat aikansa tunnetut kulttuurihenkilöt. Kirjailija Mika Waltari osallistui sodan aikaiseen tiedotustoimintaan vastahakoisesti, kun taas runoilija Yrjö Jylhä oli aatteen näkyvimpiä puolestapuhujia.

Myös naisille annettiin oma roolinsa. Kulttuurivaikuttaja Elsa Enäjärvi-Haavio korosti kotirintaman merkitystä ja suurperheiden ihannetta. Väestönkasvu nähtiin osana kansallista projektia.

Tuntemattoman sotilaan varjo

Sodan jälkeen suomalaisille muodostui pitkälti Tuntematon sotilas -teoksen kautta kuva tavallisista sotilaista, jotka eivät uskoneet suuriin aatteisiin. Historiantutkijoiden mukaan todellisuus oli monimutkaisempi.

Kirjeet, päiväkirjat ja muu aineisto osoittavat, että moni tavallinen suomalainen uskoi aidosti Suur-Suomi-aatteeseen. Ajatus ei ollut vain poliittisen eliitin hanke, vaan laajempi kansallinen tunne, jota sota vahvisti.

Samalla aate oli vahvasti sidoksissa Saksan menestykseen. Kun sota alkoi kääntyä Saksaa vastaan, myös Suur-Suomi-haave alkoi romahtaa.

Moraalinen krapula sodan jälkeen

Sodan päättyminen merkitsi monille aatteeseen uskoneille valtavaa henkistä romahdusta. Suomesta ei tullut suurempi – päinvastoin maa menetti alueitaan ja joutui maksamaan raskaat sotakorvaukset.

Monet Suur-Suomi-ajattelun näkyvät henkilöt jatkoivat kuitenkin merkittävissä asemissa suomalaisessa yhteiskunnassa. Esimerkiksi Urho Kekkonen nousi myöhemmin presidentiksi, vaikka hänellä oli taustaa AKS-liikkeessä.

Kaikki eivät kuitenkaan selvinneet sodan henkisestä taakasta. Runoilija Yrjö Jylhä päätyi tekemään itsemurhan noin vuosikymmen sodan jälkeen.

Historioitsijoiden mukaan Suur-Suomi-aatteen tutkiminen ei ole vain menneisyyden kaivelua, vaan myös varoitus siitä, mihin vihapuhe, kansallinen uho ja romantisoitu viholliskuva voivat johtaa.

Historian tärkeä opetus

Suur-Suomi-aate syntyi osittain aidosta halusta auttaa heimokansoja ja rakentaa turvallisempi tulevaisuus. Mutta samalla siihen liittyi vaarallinen ajatus omasta kansallisesta ylemmyydestä ja oikeudesta laajentua muiden alueille.

Toisen maailmansodan jälkeen Suomi joutui rakentamaan identiteettinsä uudelleen. Lopulta tärkeimmäksi ei noussut suurvalta-ajatus, vaan selviytyminen.

Ehkä juuri siksi sodasta palanneiden veteraanien myöhemmissä teksteissä ei enää kuulunut mahtipontinen uho, vaan hiljainen toive rauhasta, vapaudesta ja oikeudesta ajatella omilla aivoillaan.

Ja ehkä juuri siinä on koko historian tärkein opetus.