Suomen tiettävästi vanhin ihminen kuollut

Kun ihminen elää 108-vuotiaaksi, hänen mukanaan ei kulje vain pitkä elämä – hänen mukanaan kulkee kokonainen aikakausi.

Savitaipalelainen Vieno Nurmilaukas kuoli 12. huhtikuuta 108 vuoden iässä. Hänen poismenonsa tuntuu suuremmalta kuin yhden ihmisen lähtö. Hänen mukanaan hiljeni viimeinen ääni sukupolvesta, joka syntyi aikana, jolloin Suomi ei ollut vielä itsenäinen.

Syyskuussa 1917 syntynyt Vieno Nurmilaukas näki päivänvalon Venäjän vallan alla – vain kuukausia ennen kuin Suomi itsenäistyi. Hän syntyi maailmaan, jossa sähkö ei kuulunut jokaiseen kotiin, tiet olivat hiljaisia ja uutiset kulkivat hitaasti kylältä toiselle. Hänen elämänsä kaartui yli vuosisadan mittaiseksi sillaksi menneen ja nykyisen välillä.

Hän ehti nähdä enemmän kuin useimmat meistä osaavat edes kuvitella

Hän eli läpi sisällissodan jälkeisen Suomen, talvisodan pelon, jälleenrakennuksen vuosien ja hyvinvointivaltion syntymisen. Hän näki hevosten vaihtuvan autoihin, lankapuhelinten muuttuvan älypuhelimiksi ja mustavalkoisen maailman värittyvän digitaaliseksi ajaksi. Hänen elämänsä aikana ihminen nousi kuuhun, internet syntyi ja maailma muuttui nopeammin kuin ehkä koskaan aiemmin historiassa.

Ja silti kaikkein tärkein tapahtui usein hiljaisissa hetkissä. Perheen keskellä, arjessa sekä kotiseudulla.

Etelä-Saimaan mukaan Nurmilaukas asui koko elämänsä Savitaipaleella, Etelä-Karjalassa. Juuret pysyivät samassa maaperässä, vaikka maailma ympärillä muuttui lukemattomia kertoja. Siinä on jotain syvästi suomalaisuutta kuvaavaa – uskollisuutta omalle paikalle, omille ihmisille ja omalle elämänrytminsä hiljaiselle arvokkuudelle.

Viimeiset vuotensa hän vietti palvelutalossa. Häntä jäivät kaipaamaan poika Jukka Nurmilaukas, tytär sekä useat lapsenlapset ja lapsenlapsenlapset. Sukupolvet jatkuvat, vaikka yksi aikakausi päättyi.

Ehkä juuri siinä piilee pitkän elämän todellinen merkitys

Ei pelkästään vuosien määrässä, vaan siinä kuinka paljon lämpöä, muistoja ja jatkuvuutta yksi ihminen ehtii jättää ympärilleen. Joku muistaa hänen äänensä. Toinen hänen tapansa katsoa. Kolmas ehkä vanhan neuvon, joka jäi mieleen vuosikymmeniksi.

Kun tällainen ihminen poistuu, maailma ei pysähdy. Mutta hetkeksi se hiljenee.

Sillä samalla katoaa jotakin, mitä ei enää koskaan synny uudelleen: elävä yhteys aikaan ennen itsenäistä Suomea.

Nyt tuo yhteys on poissa. Mutta muistot jäävät. Ja ehkä juuri ne muistuttavat meitä siitä, kuinka lyhyt oma aikamme lopulta on – ja kuinka arvokasta on elää se niin, että joku muistaa vielä sadan vuoden päästäkin.