Jo 1960-luvulla kevään 1942 Pertjärven-Semenskin taisteluista alettiin käyttää nimitystä ”ensimmäinen torjuntavoitto”. Jatkosodan alkuvaiheita tuotteliaasti kuvannut TK-mies Gunnar Johansson kaatui kyseisessä taistelussa.

JP 4 saapui Syvärille kelirikon ollessa pahimmillaan. Ainoa tie, jolla panssarivaunuja voitiin käyttää, kulki suomalaisten puolella rintamalinjan suuntaisena. Neuvostoliittolaisilla ei hankalan maaston vuoksi ollut alueella panssarivaunuja.

Kirill Meretskovin komentama erillinen armeija oli joulukuussa 1941 lyönyt saksalaiset Tihvinässä. Hyökkäyksen jatkaminen Tihvinästä Ilmajärven suuntaan edellytti selustan turvaamista Syvärillä. Neuvostoliittolaiset varautuivat myös saksalaisten uuteen hyökkäyksen Tihvinässä. Lisäksi neuvostoliittolaisten tavoitteena oli saada suomalaiset pois Syvärin sillanpääasemasta, jotta puna-armeija voisi myöhemmin hyökätä Syvärin yli ilman, että suomalaisilla olisi asiasta ennakkotietoa.

Jotta suomalaiset saataisiin pois sillanpäästä, oli puna-armeijan operaation painopiste luotava sinne, missä suomalaisten puolustus olisi helpoimmin puhkaistavissa. Hyökkäyksen jatkamisen jälkeen olisi päästävä tie- ja rautatieyhteyksille mahdollisimman nopeasti. Moottoroitujen joukkojen käyttämiseen ei ollut mahdollisuuksia.

Maaliskuun 1942 lopulla suomalaispartiot saivat ilmeisiä viitteitä puna-armeijan hyökkäysvalmisteluista. Huhtikuun alussa kohdattiin entistä useammin neuvostopartioita armeijakuntien sauma-alueella. Suomalaisupseerit kutsuttiin takaisin lomilta 7.4.1942. Saksalaiselle 163. D:lle annettiin 10.4. tehtäväksi aloittaa harhautushyökkäys, jonka tarkoituksena oli saada selville neuvostojoukkojen ryhmitys Syvärin toisella puolella. Harhautushyökkäys epäonnistui, kun saksalaiset eivät päässeet Syvärin yli.

Neuvostoliittolaisilla oli kuusi divisioonaa, neljä merijalkaväkiprikaatia ja 4-5 siperialaista hiihtopataljoonaa. Painopisteessä oli hevosvetoinen 114. D vahvennuksenaan yksi merijalkaväkiprikaati ja kaksi hiihtopataljoonaa. Tykistöä oli divisioonan oma tykistörykmentti ja yksi haupitsirykmentti eli yhteensä kuusi patteristoa. Armeijakunnalla oli panssarivaunuja, mutta ei painopistesuunnassa. 114. D:llä ei ollut juurikaan sotakokemusta.

Neuvostoliittolaiset halusivat hyökätä kelirikkoaikana, jotta suomalaiset eivät pääsisi hyödyntämään panssarijoukkojaan. Taustalla oli se, että neuvostoliittolaisilla ei ollut panssarijoukkoja ja he luottivat siperialaispataljoonien kykyyn käydä metsätaistelua.

Suomalaisilla oli idässä V AK:n 11. D:n osia: I/JR 8 ja RajaJP 4. Näiden joukkojen toimintaa on kuvattu Tuntematon sotilas -kirjassa mm. alik Lahtisen kaatumisen ja alik Rokan (todellisuudessa Viljam Pylkkään) yksin suorittaman usean kymmenen miehen vahvuisen vihollisosaston tuhoamisen kautta. Lännessä oli IV AK:n ruotsinkielisen 17. D:n JR 61. Armeijakuntien välialue hoidettiin kenttävartioin ja partioin. Divisioonien välillä oli kieliongelma 11. D:n ollessa suomenkielinen ja 17. D:n ruotsinkielinen: esimerkiksi tiedustelutiedon välittämisessä oli ongelmia. Kummankin divisioonan tykistö kykeni tukemaan painopisteeseen vain yhdellä patteristolla.

Neuvostojoukkojen hyökkäys saavutti viiden ensimmäisen hyökkäyspäivän aikana ensimmäisen tavoitteensa, mikä johtui paljolti suomalaisjoukkojen hajanaisuudesta.

Suomalaisten selustassa ei ollut riittävästi reservejä. Syvärin kaupungissa oli ainoastaan Kv.Os 19. 11 D:llä ei ollut lainkaan reservejä. Panssaridivisioonan joukot olivat valmiina Sorokan hyökkäystä varten, mutta Mannerheimin käskystä hyökkäystä ei toteutettu eikä Muurmanskin yhteyttä katkaistu. JP 4 lähti 15.4.1942 Paatenesta ja oli seuraavana päivänä Karhumäessä. Pataljoona siirtyi Äänislinnan ja Syvärin kaupungin kautta kautta 19.4. taistelualueelle Bulajevaan.

Shemenskin-Pertjärven taistelut 11.-14.4.1942

3. PsK/PsPr kuormattiin 14.4.1942 Äänislinnassa junaan. Se siirtyi 19.4. hyökkäyslähtöasemiin yhdessä JP 4:n kanssa. Ltn Folke Torpin johtamassa komppaniassa oli 3 joukkuetta, joissa kussakin 3 panssarivaunua. Komppanian panssarivaunukalusto koostui kevyistä Vickers- ja T-26-vaunuista.

Hyökkäyskäskyn mukaan ”TstOs Lounila hyökkää tien suunnassa ja ottaa haltuunsa Pajarinmäen ja Rapovanmäen maaston, lähettää voimakkaita taistelupartioita pisteen 147,1 ja Salmijärven suuntaan.” Tukitykistönä oli 1./KTR 8, 7./KTR 8 sekä kolme 76 LK -kanuunaa ja yksi 155 H -haupitsi. Operaation tukemiseen osallistui kaikkiaan 7 raskasta patteria 2 kevyttä patteria eli noin puolet neuvostotykistön määrästä. Pioneerijoukkue oli käytettävissä lähinnä ajoneuvojen auttamiseksi ja miinoitteiden raivaamiseksi. Ilmatorjuntaa varten oli It-jaos ja 2 It-konekivääriä. Suomalaisjoukoille ominaista vielä tässä sodan vaiheessa oli jatkuva taistelujaotuksen hajottaminen taisteluosastoiksi, mikä heikensi niiden suorituskykyä.

Suomalaisten tykistö oli ryhmitetty verraten hyvässä kunnossa olleiden teiden päähän, joka mahdollisti ampumatarvikehuollon toimimisen. On myös huomattava, että huollon oli palveltava vain 9 patterin kulutusta.

Suomalaisjoukoissa 36 sotilasta kieltäytyi lähtemästä taisteluun. He joutuivat kenttäoikeuteen, mutta heitä ei tuomittu mihinkään rangaistukseen, vaan oikeuden päätös ilmoitettiin heille vain tiedoksi. Yhteishengen ylläpitämiseksi asia sovittiin unohdettavan puolin ja toisin ja se tuli esiin vasta 1990-luvulla.

Suomalaiset käyttivät lumipuvun housuja paitsi sulautuakseen keväiseen maastoon myös erottuakseen neuvostoliittolaisista, joilla lumipukuja ei ollut käytössä lainkaan.

Neuvostoliittolaisilla ei ollut alueella panssarivaunuja, mutta sen sijaan runsaasti Pst-kivääreitä ja muutamia Pst-tykkejä.

Suomalaishyökkäyksen tavoitteena oli saarrostaa neuvostoliittolaiset. Se onnistui, neuvostoliittolainen jalkaväki tuhottiin, ja rintamalinja palautui suunnilleen samalle tasalle, jolla se oli ollut ennen neuvostojoukkojen hyökkäystä. Rintamalinja pysyi paikallaan aina kesään 1944 saakka.

JP 4:n ja 3. PsK /PsPR:n tappiot olivat raskaat: 20 kaatunutta ja 54 haavoittunutta. Kaksi JP 4:n kaatuneista sai surmansa saatuaan ensin osuman neuvostotarkka-ampujien luodeista ja haavoituneina jäätyään oman panssarivaunun alle. Taistelun jälkeen JP 4 ei enää palannut Paateneen, vaan siirtyi Äänislinnaan.

Neuvostoliiton 114. D:n tappioista ei ole tarkkoja tietoja, mutta ne olivat hyvin suuret. Arviot vaihtelevat 10 000:n ja 14 000:n miehen välissä.

Panssarikilta Ry (evl evp. Ilmari Hakala)

Suomalaissotilas otti ampumahaudassa Syvärillä valokuvan keskeltä taistelukenttää – onko se lavastettu vai ei?

Sotakuviin erikoistunut historiantutkija, VTT Olli Kleemola tietää kuvan varsin hyvin. Hän kertoo, että armeijakuntien valokuvauskilpailut olivat TK-kuvaajille tapa nähdä, mitä tavalliset sotilaat rintamalla kuvasivat. Sen takia TK-kokoelmiin on päätynyt myös muiden kuin TK-kuvaajien otoksia.Kleemolan mukaan on mahdollista, että se todella on taistelukuva, mutta todennäköisemmin se on hänen mielestään lavastettu taisteluposeeraus.

– Kuva on jopa liian täydellinen, Kleemola miettii.

– Taisteluhauta on matala. En oikein tiedä, mikä on keskellä näkyvän karvalakkipäisen sotilaan elinajanodote, Kleemola viittaa taisteluhaudasta kohottautuneeseen sotilaaseen.

Toki voi olla, että kuva on otettu taistelun jälkeen, kun tilanne on selvästi rauhoittunut. Tämä tarkoittaa Kleemolan mukaan lähinnä sitä, että kuva ei sinällään ole kovin harvinainen.