Puna-armeijan suurhyökkäys Karjalan Kannaksella 1944 aloitti sotavuosiemme verisimmät viikot.

Jo edellisenä päivänä Kannaksella olleiden joukko-osastojen, kuten 10.Divisioonan sotapäiväkirjat kertoivat aktiivisesta vihollistoiminnasta. Kukaan ei kuitenkaan olisi voinut kuvitellakaan, millaiseen aamuun he kirkkaana ja kuulaana valjenneena perjantaina 9.6. heräisivät.

Tuhoon tuomittu taisto

Valkeasaaressa rintamavastuun toukokuun puolivälissä ottaneen Jalkaväkirykmentti 1:n sotapäiväkirjan mukaan yö on ollut edellisiin verrattuna hiljainen. Niin hiljainen, että sitä kuvaillaan ”oudoksuttavaksi.”

Etumaastosta ei korva eroita risaustakaan ja tähän aikaan siellä tavallisesti oli taisteluhaudan kaivaminen täydessä käynnissä. Moottorin äänet ja telaketjujen kolina ovat myös täysin vaienneet.

Muutamaa minuuttia ennen aamukuutta kaikki muuttuu

Yhä voimistuva moottorien surina ja jyrinä täyttää itäisen taivaan. On 9.6.1944 klo 06,00 aamulla, aikamäärä, joka varmasti säilyy muistissa. Äänet kuuluvat yhä lähempää, ensimmäiset pommikoneet ovat jo asemiemme päällä, ja uusia koneita näkyy katkeamattomana virtana seuraavan perässä.

Moni miehistä on jälkeen päin kertonut, kuinka järkyttävä yllätys heitä heidän saapuessaan Valkeasaareen oli odottanut. Asemat olivat surkeassa kunnossa. Paljoa ei toki ollut ollut tehtävissäkään, sillä maasto oli paljolti aukeaa peltoa, hiekkamaata, vihollisen asemien sijaitessa ylempänä niin, että niistä oli suora näkymä suomalaisasemiin, kertoo Valkeasaaren läpimurrosta kertova Yksi rykmentti, sata tarinaa- kirja.

Tiedustelutulosten perusteella suurhyökkäystä osattiin jo odottaa, mutta mitään ei tehty asian eteen, kirja toteaa. Miehet komennettiin parantamaan taisteluhautoja, mutta paljoa ei ollut tehtävissä nytkään: aikaa oli käytettävissä rajallisesti, sillä kaikki mahdolliset parannustyöt piti tehdä yöllä. Koko kevään oli Valkeasaaressa kolme vuotta viettänyt JR 6 saanut seurata, kuinka vihollisen puolella oltiin aktivoiduttu. Moottoreiden ja kaivuutöiden äänet kertoivat, kuinka siellä oltiin rakennettu mm. uusia tykistöasemia.

– Kukaan ei voi edellyttää, että yksi rykmentti tekisi vajaassa kolmessa viikossa sen, mitä aikaisemmin oli jätetty kolmeksi vuodeksi tekemättä, rykmentin komentajan Tauno Viljanen totesi sodan jälkeen antamassaan haastattelussa.

Taistelu on jo hävitty. Suomalaisilla ei tulisi olemaan mitään mahdollisuuksia.

– Lähti pois se edellinen porukka, että meidät tuotiin tapettaviksi tänne, muistelee kirjassa kiväärimies Viljo Kuukka.

– Vanhemmat miehet oli jo maaliskuussa lähetetty maatalouslomille ja jäljellä olivat enää me nuorukaiset, kertoo kuortanelaisveteraani Martti Laitila liitolle antamassaan haastattelussa.

Murskaava ylivoima

Pian hyökkäyksen alkamisen jälkeen käy karmaisevalla tavalla ilmi, kuinka mahdottomassa paikassa pääpuolustusasema onkaan.

”Tulimyrskyssä hiekka vaan pölisi. Pommit ikään kuin painoivat hiekan kasaan ja kaikki hautautui siinä samassa. Kranaattia tuli päälle koko ajan. Joukkueiden johtajat sekosivat. Miehiä kuoli”, kirja kertoo.

Tuosta alkanutta reilun vuorokauden kestänyt helvetti on luokiteltu Puna-armeijan keskityksistä kolmanneksi pahimmaksi – vain Berliinin ja Stalingradin kerrotaan saaneen kokea pahempaa.

”Etulinjassa tuho oli täydellinen. Hiekkamaa tärisi kuin maanjäristyksessä. Korsujen kehikot räjähtivät ilmaan. Multaa, maata, kiviä ja hirrenpalasia iskeytyi puolustajien päälle. Koska kukaan ei päässyt auttamaan, monet miehet kuolivat hitaasti maan alla loukussa.”

JR 1:n n. 2900 miestä oli vastassaan vihollisen yli kymmenkertainen ylivoima. Panssari- ja rynnäkkötykkejä on Suomella tasan nolla, Puna-armeijalla joidenkin arvioiden mukaan jopa yli 300. Taivaalta tuhoaan kylvää pitkälti yli 700 pommi- ja taistelukonetta.

– Yhtään suomalaista konetta ei nähnyt ilmassa koko 9. päivänä, kertoi myöhemmin radistina palvellut Veikko Pystynen.

Rykmentin 2900 miehestä olisi suurhyökkäyksen päättyessä kaatunut, haavoittunut tai kadonnut yli 850.

Kannaksen ilmapuolustuksesta vastaa kahden ilmatorjuntarykmentin lisäksi Lentorykmentti 3, jolla on Kannaksella kaksi laivuetta (Lentolaivueet 24 ja 34), mutta toimintakykyisinä vain kuusi hävittäjää. Iltapäivällä saadaan neljä lisää, mutta neuvostoarmeijan pommikoneiden, maataistelukoneiden ja hävittäjien valtaisaa vyörytystä ei sillä pysäytetä. Päivän aikana tehdyillä torjunta- ja tiedustelulennoilla sekä ilmatorjunnan avulla saadaan kuitenkin pudotettua viholliskoneista 24.

Vajaa tunti myöhemmin, vähän ennen aamuseitsemää, aloittaa vihollinen yhtä voimallisen tykistötulituksen. Ensimmäisen viiden minuutin aikana pelkästään 10.Divisioonan – johon myös JR 1 kuuluu – puolustamalle kaistalle sataa 17 000 kranaattia.

On mahdotonta erottaa yksittäisiä räjähdyksiä, sillä valtava yhtenäinen pauhu täyttää ilman. Ilmanpaine tempoo vaatteita, jotka lepattavat kuin purje tuulessa. Samassa pesäkkeessä seisovalle naapurille saa huutaa kurkun täydeltä ja vasta suun liikkeistä toinen usein tajuaa, mistä on kyse.

Ne korsut, jotka vielä eivät ole aamun tulituksessa romahtaneet, täyttyvät kaatuneista, haavoittuneista… sekä hermonsa ja toimintakykynsä menettäneistä tärisevistä miehistä.

Suomalaisia on nyt vastassaan vahvasti panssaroidut, massiiviset hyökkäysvaunut sekä rynnäkkötykit, joilla oli tulituksen nostattamassa, suomalaisten näkyvyyden sokaisseessa hiekkapölyssä käytännössä vapaat etenemismahdollisuudet.

Yhteydet ovat poikki. Apua ei tulisi. Mutta vetäytyäkään ei saa.

Konekivääripesäke toisensa jälkeen vaimenee iäksi täysosuman paiskatessa rikkinäisen aseen kauas penkan taakse. Haavoittuneita ei saa kuljetettua pois. Heidät on pakko jättää johonkin suojaisaan paikkaan odottamaan yötä ja keskityksen heikkenemistä. Avunpyynnöt ja valitukset kantautuvat korviin ja järkyttävät heikoimpia miehiä, joista jotkutu vajoavat hysteeriseen toivottomuuteen. Mutta asemat pitävät yhä.

Kaatuneita tälle päivälle kirjataan Suomen rintamilla 248.

IV Armeijakunta ei vielä tilannekatsauksessaan puhu suurhyökkäyksestä, mutta seuraava päivä pakottaisi senkin tajuamaan todellisuuden.

Valkeasaari murtuu

10.6.1944 on päivä, jota ylipäällikkö tulisi kutsumaan ”Suomen sotahistorian mustaksi päiväksi.”

Tilastoihin se jäi koko Jatkosodan verisimpänä eikä tuon päivän tappioita (799) korkeampaa lukemaa kaatuneita oltu yhdelle päivälle kirjattu Suomen sodissa aikaisemminkaan kuin kerran.

Keskiyön jälkeen on JR 1:ssä päästy kaivautumaan väliaikaiseen puolustukseen ja odottamaan aamun valkenemista, ikuisuuden pituisten tuntien madellessa ja epävarmuuden selustayhteyksien säilymisestä kalvaessa mieltä.

Sitten se taas alkaa. Vielä armottomampana kuin edellisenä päivänä.

– Viittä vaille viisi alkoi hirvittävä, ilmoja repivä joukkotuhoasejyskytys. Korvia repivä, kuin taivaat olisivat haljenneet maailmanlopuksi, kuvaa Pystynen.

Kannakselle siirretty Puna-armeijan 21. Armeija tulittaa yli 3000 tykistöaseella – hyökkäyksen painopistealueelle on keskitetty peräti 200 tykkiä per kilometri.

Rykmentin 2. komppanian upseereista on hengissä enää yksi: luutnantti Tauno Kantonen. Pian hänkin haavoittuu ja kuolee vammoihinsa seuraavana päivänä.

Rumputulen jatkuttua katkeamatta muutaman tunnin alkaa vihollisen panssari- ja jalkaväkihyökkäys. Suomalaisten asemat ovat tuhoutuneet, samoin panssarintorjunta-aseet. Korsut ovat luhistuneet, taistelu- ja yhteyshaudat pyyhkäisty pois ja räjähdyspölyn tunkeutuessa joka paikkaan kertoo Pietiläisen kirja viimeisten aseidenkin lakanneen toimimasta.

Minkään niitä estämättä alkaa Kivitien suunnassa vyöryä kolmessa linjassa panssarivaunuja yli sen, mitä suomalaisten asemista (tai suomalaisista) on jäljellä.

Suomalaiset lähettävät epätoivoisia pyyntöjä saada täydennystä ammuksiin ja joukkoihin, mutta turhaan. Yhteydet on menetetty. Syödäkään ei ole ehditty sitten torstain.

– Perkele. Tuolla ei kukaan selviydy, muistaa Pystynen ajatelleensa.

Eikä hän ole ainoa.

Aamukuudesta lähtien on hän nähnyt, kuinka miehet ovat pakokauhun vallassa alkaneet paeta. Seitsemään mennessä heitä on jonoksi saakka.

Tähän havahduttiin suurhyökkäyksen alkamisen jälkeen pian myös taempana olevissa joukoissa.

– Ei siinä montaa päivää mennyt, kun vieraat saapuivat. Sitä ennen alkoi tulla yksittäisiä miehiä edestä. He olivat ihan sekaisin järjeltään. Yksi, joka sattui kohdalleni kehotti lähtemään pois. ”Ne tappaa teidät kaikki”, kertoo aiemmin julkaistussa jutussamme Vammelsuu-Taipale-linjalla ollut Väinö V.Koskela kuulleensa eräältä järkyttyneeltä rintamakarkurilta.

Rykmentillä on käsky vallata takaisin edellisenä päivänä menetetyt alueet, mutta joukkojen järjestäminen vastahyökkäykseen on vaikeaa. JR 1:llä on kolme pataljoonaa, neuvostojoukoilla 18, tukenaan yli 100 panssarivaunua. Vähän ennen aamukahdeksaa rykmentin komentaja Viljanen ilmoittaa asemien murtuneen.

Kaikkiaan reilu viisi viikkoa kestäneen suurhyökkäyksen aikana sai surmansa liki 13 400 suomalaissotilasta.

Haavoittunutta kannetaan joukkosidontapaikalta kohti takalinjoja Vuosalmella heinäkuun 13. päivä 1944. (Kuva: SA-kuva)

Kannaksen suurhyökkäys 9.6.-15.7.1944

Suomi ja Saksa

  • 75 000 (alussa)–100 000 miestä Karjalan Kannaksella
  • 1 900 tykkiä
  • 110 panssarivaunua ja -ajoneuvoa (moderneja 30–40 StuG III, T-34, KV-1)
  • 248 lentokonetta (moderneja vain 50, Bf 109, Ju 88)

Neuvostoliitto

  • 450 000 – 460 000 miestä
  • Karjalan Kannaksella 260 000 – 270 000
  • 10 500 tykkiä
  • 800 panssariajoneuvoa
  • 1 600 lentokonetta

Tappiot

Suomi ja Saksa

  • 12 932 kuollutta
  • 45 000 haavoittunutta (sis. myös Laatokan Karjalan taistelut)
  • 2 300 sotavangiksi jäänyttä
  • Suomen ilmavoimat ja Osasto Kuhlmey: n. 65 sotatoimissa menetettyä lentokonetta

Neuvostoliitto

  • 25 000 kuollutta
  • 70 000 haavoittunutta Kannaksella. Kokonaistappiot: 105 000, sisältää sairaustapaukset
  • n. 260 sotatoimissa menetettyä lentokonetta
  • 294 tuhoutunutta panssaria tai rynnäkkötykkiä

Lähde: Sotaveteraanit.fi

Lisää materiaalia