Raatteen tien taistelut

Raatteen tien sankariksi nousi Hjalmar Siilasvuo. Hänelle ei ollut varattu kansallissankarin roolia, hän vain sattui paikkaan, jossa Suomen kohtalo osin ratkaistiin.

Suomi on kapeimmillaan Suomussalmen-Oulun-linjalla 200 kilometriä. Siltä kohtaa puna-armeija aikoi katkaista Suomen.

Kuusamon kautta Rovaniemelle suuntautuvaa hyökkäystä pidettiin todennäköisempänä kuin Suomussalmen kautta tulevaa. Siksi Suomussalmella oli sodan alkaessa vain kaksi pataljoonaa, yhteensä noin 1700 miestä.

Puna-armeijan 163. Divisioona ylitti rajan Juntusrannassa ja Raatteen rajavartioaseman kohdalla. Viikko sodan alkamisesta suomalaiset evakuoivat Suomussalmen asukkaat ja polttivat kylän. Pian sen jälkeen Juntusrannasta ja Raatteen suunnasta lähteneet neuvostorykmentit kohtasivat toisensa poltetun Suomussalmen edessä.

Vihollisen lyöminen ja työntäminen rajan taakse annettiin eversti Hjalmar Siilasvuon Jalkaväkirykmentti 27:n tehtäväksi.

Takaisinvaltaamistaisteluiden riehuessa suomalaiset saivat tietää Raatteen tietä pitkin lähestyvästä, uudesta venäläisdivisioonasta. Se saatiin pysähtymään juuri ennen Suomussalmea.

Suomalaiset käyttivät hengähdystauon hyökkäämällä kirkonkylän raunioita miehittävän 163. Divisioonan kimppuun. Sen huoltoyhteydet katkottiin ja joukko iskettiin hajalle. Divisioonan rippeet vetäytyivät Kiantajärven jäätä Juntusrantaan.

Seuraavaksi hyökkäyksen kohteeksi joutui Raatteen rajavartioasemalta Suomussalmelle johtavalle 30 kilometrin tielle pakkaantunut ukrainalainen 44. Divisioona.

Ensin divisioonan perääntymistiet katkottiin, sitten suomalaiset alkoivat sivustahyökkäyksillä pilkkoa rivistöä. Pohjoisen oloihin tottumattomat ukrainalaiset lyötiin erilleen. He vetäytyivät kammoamaansa lumiseen erämaahan. Ilma telttoja olleita miehiä paleltui satamäärin.

Neuvostoaikana divisioonan totaalinen tuho selitettiin kertomalla sen uponneen jäiden läpi järveen.

Lähde: Iltasanomat / Seppo Varjus

Kun taistelut laantuivat 7. tammikuuta 1940, taltioi kamera murheellista näkyä. Filmimateriaali saattaa järkyttää kaikessa karuudessaan. Itse filmi on mykkä, mutta sitä sopii kuvailemaan London Sunday Dailyn kirjeenvaihtajan Virginia Cowlesin järkyttynyt raportointi:

”…ja täällä näin kauheimman milloinkaan kohtaamani näyn. Metsät tien molemmin puolin olivat tulleet tunneksi ’kuolleen miehen maana’. Ehkä aamun kauneus teki venäläisten hirveän tuhon vieläkin kauheammaksi, kun saavuimme paikalle… Tulimme täydellisen tuhon näyttämölle. Neljän mailin matkalla tiellä ja metsissä oli miesten ja hevosten ruumiita, tuhottuja tankkeja, kenttäkeittiöitä, autoja, aseidenkuljetusvaunuja, karttoja, kirjoja ja vaatteita. Kuolleet olivat jäätyneet koviksi kuin kivettynyt puu, ja niiden iho oli mahonginruskea. Jotkut olivat röykkiöihin kasautuneina kuin roskaläjissä. Kaikki olivat jäätyneet siihen asentoon, johon olivat kuolleet… Heitä oli kaikkialla, satoja ja satoja irvokkaita puisevia ruumiita.”

Raatteen tien taistelun miestappioista ei koskaan ole saatu lopullista varmuutta. Aiemmista jopa yli 17 000 kuolleen arviosta on päädytty arvioon 7 000 – 9 000 kaatuneesta. Suomalaisia kaatui tai katosi noin 400.