Kun sotilaan mieli murtuu

Sotaveteraaniemme sotien vammat eivät ole olleet vain fyysisiä, moni sotilas haavoittui psyykkisesti. Jatkosodan aikana noin 15 700 sotilasta joutui psykiatriseen hoitoon.

Yhteenlaskettuina jatko- ja talvisodassa sekä Lapin sodassa psyykkiseen sairauteen tai häiriöön sairastuneiden suomalaisten sotilaiden lukumäärä toisessa maailmansodassa on noin 18 000.

Kaikkiaan vuosina 1939 – 1944 Suomen armeijassa palvelleista miehistä noin 2 – 2,5 prosenttia oli sota-aikana psykiatrisessa hoidossa. Kivimäen mukaan heistä ehdoton enemmistö oli sotilaita, joita nykyisin pidettäisiin sotakokemusten aiheuttamien traumojen uhreina. Nykyään puhuttaisiin posttraumaattisista oireista.

Toinen maailmansota vyöryi Suomeen Neuvostoliiton hyökättyä Karjalan kannakselle 30. marraskuuta 1939. Tuosta marraskuisesta päivästä alkoi miltei kuusi vuotta kestänyt sotatila välirauhoineen. Taistelujen tuloksena Suomi säilytti itsenäisyytensä, mutta siitä maksettu hinta oli kova. Vuosien mittaan noin 94 000 suomalaista menetti henkensä. Kuolema kosketti satojentuhansien ihmisten elämää, ja sota jätti leskeksi noin 30 000 naista, orvoksi noin 50 000 lasta ja liki 100 000 vanhempaa menetti lapsensa.

Nämä kymmenettuhannet kuolemat olivat seurausta monenlaisista tapahtumista: vastapuolen laukauksista, tykistötulesta, kranaateista, ilmapommeista, onnettomuuksista, sairauksista. Kaikki kuolemat eivät kuitenkaan seuranneet vastapuolen tai omien joukkojenkaan toiminnasta. Jotkut sodassa palvelleet päättivät kohtalostaan itse, oman käden kautta. Poikkeavasta kuolintavasta huolimatta myös he olivat osa tuota suurta sodassa menehtyneiden joukkoa.

Talvisodan sytyttyä monet kaatuneita ja heidän läheisiään koskevat käytännöt olivat vielä ratkaisematta. Miten kaatuneista ilmoitettaisiin omaisille, minne sotilaat haudattaisiin? Myös kaatuneiden omaisten asema aiheutti suurta huolta. Sotien aikana korjattiin joitakin puutteita, mutta vasta 1940-luvun lopussa huoltolainsäädännön katsottiin palvelevan tarkoitustaan. Sodan ensimetreille oli tyypillistä, että ohjeet muotoutuivat vasta ongelmien ilmetessä.

Sodassa poikkeuksellisesti menehtyneiden ja heidän läheistensä tilanne ei tässä asetelmassa ollut helppo. Itsensä surmanneiden sotilaiden omaisten hankalaa asemaa korosti se, että itsemurha ei kuolintapana sopinut armeijan ihanteisiin. Sotaan mentiin tappamaan vihollisia, ei itseään. Niin ikään aikakauden sotapsykiatria suhtautui sotilaiden sodassa saamiin psyykkisiin vammoihin torjuvasti.

Yhteiskunnan asenteet itsemurhia kohtaan olivat kuitenkin jo lientyneet, eikä itsemurhayritystä oltu enää 50 vuoteen pidettyrikoksena. Kirkkokaan ei enää tehnyt eroa itsensä surmanneen ja muiden kuolleiden hautauksen välillä. Omaisille itsemurha merkitsi kuitenkin edelleen leimautumista ja sosiaalista häpeää.

Suhtautumiseen sotilaiden itsemurhiin ja niiden korvaamiseen vaikuttivat monet seikat. Yhtäältä merkitsivät puolustusvoimien ja sen sotilaspappien ja -psykiatrien asenteet, toisaalta kyse oli aikakauden sosiaalipolitiikasta ja sen käytännöistä. Myös yleiset näkemykset omaehtoisista kuolemista muokkasivat käsityksiä. Yhdessä ne määrittelivät reunaehdot, joiden varassa sotilaiden omaiset joutuivat elämään huoltajansa itsemurhan jälkeen.

Muualta:

• Heidi Ilona Mustajoki / Pro gradu -tutkielma: ”Kohtalo omissa käsissä”
• Nettilehti Sermones: ”Sotiemme veteraanien murtuneet mielet – Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939 – 1945”
• Murtuneet mielet – Historiantutkija Ville Kivimäki on tehnyt tutkimuksen talvisodan ja jatkosodan vaikutuksesta sotilaiden mielenterveyteen. Hän kuvaa sodan uhan aiheuttamaa piinallista hermojännitystä: vilkaisu karttaan ja tietoisuus siitä, että sodan mahdollisesti syttyessä väestöltään alle nelimiljoonainen Suomi joutuisi sotimaan 170-miljoonaista suurvaltaa vastaan.